Sokerihumala

Puhvetissa

2011-10-07T20:45:00.003+03:00

Lapsuuteni kulinaariset tähtihetket liittyvät kotileipomoamme (ja ravintola Martinan kanakoria) lukuun ottamatta lähes yksinomaan erilaisiin buffet-pöytiin, eli puhvetteihin. Muistan lämmöllä Ikaalisten kylpylän ravintolan puhvettia, jossa sain syödä jätskiä niin paljon kuin jaksoin. Ja jaksoinhan minä. Niiden muutamien harvojen hotellien, joissa pääsin lapsena yöpymään, aamiaispuhvetit tekivät minuun suuren vaikutuksen. Muistaakseni törmäsin fantastisen dekadenttiin tuotteeseen nimeltä suklaalevite ensimmäisen kerran hotelliaamiaisella Israelin Eilatissa. Ruotsinlaivojen puhvetit olivat tietysti aivan omaa luokkaansa. Pakollinen lautasellinen nakkeja ja ranskalaisia perunoita, jonka jälkeen saattoi keskittyä pääasiaan eli silmittömään jälkkäreiden ahmimiseen. Sen jälkeen sai vielä mennä hyttiin syömään viinikumeja ja englanninlakritsaa. Eräänlainen vedenpäällinen taivas, siis.

Edellä kerrottua taustaa vasten ei liene yllätys, että pidän Kakkugallerian kakku- ja leivospuhvettia erinomaisena innovaationa. Minä, poikaystävä ja jo aiemmista blogipäivityksistä tuttu seniori kävimme noin viikko sitten testaamassa Kakkugallerian Fredrikinkadun kahvilan puhvettikunnon. Hintavaihtoehdot olivat 11 ja 13,50 euroa, riippueen siitä, mitä asiakas valitsi juomaksi. Minä päädyin teehen, seniori kahviin ja poikaystävä, hiukan uhkarohkeasti, kuten myöhemmin tullaan osoittamaan, Laitilan limuun.

Kakkugallerian kakkupuhvetti osoittautui heti kättelyssä lieväksi huiputukseksi, sillä herkkuja ei suinkaan tarjoiltu määritelmän mukaisesti noutopöydästä, vaan ne piti käydä valitsemassa vitriinistä ja pyytää sitten haluamansa pala myyjältä. Aidot puhvettien ystävät ymmärtänevät heti tässä käytännössä piilevän ongelman: kakunsyöjä alkaa häpeillen laskea syömiään annoksia ja epäillä, että myyjä tekee tuomiten samoin, joko kaupallisista syistä tai muuten vain pitäen puhvettihenkilöä suurena rohmuna ja tulevana sydän- ja verisuonipotilaana. Seurauksena itsetietoinen puhvettirohmu lopettaa syömisen paineen alaisena aiemmin, kuin kenties muuten olisi tehnyt, eikä täten saa rahoilleen täyttä vastinetta! Tämän kirjoitettuani, voin kuitenkin vakuuttaa, että me kyllä urhoollisesti söimme itsemme ähkyyn mahdollisesta paheksunnasta piittaamatta.

Seniori lähti kaukaa viisaasti liikenteeseen raikkaalla mustikkatartaletilla, poikaystävän valitessa passion-juustokakun. Minä puolestani valitsin, kuin pahainen amatööri, heti alkuun tuhdin palan suklaa-pähkinäkakkua. No, niinhän siinä sitten kävi, että hikoilin suklaata jo ennen kuin pala oli edes syöty. Kiristämällä ja uhkailemalla sain poikaystävän syömään muutaman haarukallisen kakustani. Hänen passion-juustokakkunsa oli hyvää ja melko raikastakin (tiedän, koska maistoin), samoin mustikkatartaletti (maistoin sitäkin). "Tosi hyvää!" totesi seniori.Oli siis aika siirtyä takaisin tiskille.

Virheestäni viisastuneena ja myös hiukan siipeeni saaneena otin minä nyt puolestani mustikkatartaletin. Seniori siirtyi johdonmukaisesti mansikkatartalettiin ja poikaystävä valitsi tiskin kahdesta suklaakakusta sen toisen eli marmorisuklaakakun. Tässä vaiheessa poikaystävän turnajaiskestävyys alkoi osoittaa heikkenemisen merkkejä: hän harmitteli päätöstään ottaa juomaksi imelä limu ja lusikoi kakkuaan hiukan innottomasti, vaikka se kuulemma periaatteessa hyvää olikin. "Tosi hyvää!" totesi seniori taas. Mustikkatartaletti maistui minullekin ja olin valmis kolmanteen erään, joka osoittautuikin viimeiseksi.

Tuolista nouseminen ja kohti kakkuvitriiniä käveleminen paljasti, miten täynnä vatsa alkoi olla jo tässä vaiheessa. Poikaystävä kysyi hölmön toiveikkuutta kasvoillaan, kuuluivatko mahdollisesti myös suolaiset piirakat puhvettiin. Eivät, kuului myyjän tyly tuomio. Kolmantena kakkunaan seniori päätti nauttia sitruunamarenkikakkua, kun minä ja poikaystävä otimme blogin hengessä leivokset; minulle mansikka-herukka-vanilja (jos muistan oikein) ja hänelle mango-lime. Molempia leivoksia vaivasi vauvanruokamaisuus, mutta eri tavoin. Minun leivokseni oli niin pehmeä mössöisessä mousseisuudessaan (Mousse muuten lausutaan "musse"! Pääni on räjähtää joka kerta, kun teeveestä tulee se kissanruokamainos, jossa Piitu Uski puhuu ääni kehräten moussesta, siis lausuttuna niin kuin se kirjoitetaan!), että sen olisi voinut imeä vähän paksumman pillin läpi, poikaystävän leivoksessa taas maistui Piltti-purkeista tuttu mangosose. "Tosi hyvää!", seniori hehkutti omaa kakkuaan.

Kun kolmannen annoksen jälkeen vilkaisin vitriiniä, en tuntenut enää pienintäkään mielitekoa testata vaikkapa mustaherukka-suklaakakkua tai sacheria. Peli oli pelattu ja puhvetti oli vaatinut uhrinsa. Iloinen yllätys oli se, että määrä ei dominoinut laatua, vaikka maistelun edetessä kävikin päinvastoin, kuin maistellessamme kaveriporukalla viinejä, eli kriittisyys kasvoi pala palalta. Vaikka blogin nimi onkin sokerihumala, en silti pidä sitä kovin toivottavana olotilana, enkä siksi usko, että tulen vierailemaan puhvetissa kovin pian uudestaan. Mutta varmasti jossain vaiheessa ähky unohtuu ja kakkupuhvettihammasta alkaa taas kolottaa. Joitain asioita ei koskaan opi, onneksi.

Sokeriamnesia ja muita mielenhäiriöitä

2011-08-30T23:24:00.001+03:00

Tiede-lehden mukaan onnistuneen loman jälkeen työpaikan ovikoodi ja sähköpostin salasana ovat unohtuneet. Minä olen lomani aikana unohtanut, miltä tuo kesäkuussa syömäni yllä (ja alla) oleva Ekbergin tuhatlehtileivos maistui. Muistaakseni se oli tahmea ja työläs, mutta oliko se tuolloin mielestäni hyvä vai huono asia, sitä en saa päähäni.

Onneksi herkkusuu ei unohda syömistä lomallakaan. Siksi olen dumpannut tähän kaikki kamerasta löytyneet herkkukuvat. Syvänalyysejä ja arvosanoja ei tällä kertaa heru. Ensimmäistä kertaa elämässään vuosilomaa viettävä kun ei halua katsoa marsipaanihevosen suuhun, vaan yrittää nauttia kritiikittömästi kaikesta. Tai sitten helle vain tekee hallaa ajattelukyvylle, mene ja tiedä, lopputulos on kuitenkin sama: tyhjä pää ja avoin suu.

Jostain syystä kuitenkin nimenomaan leivosten syöminen jäi vähiin kesällä (kompensoin parhaani mukaan muilla herkuilla). Kenties aloin yhdistää sen arkeen ja velvollisuuksiin. Blogin päivittäminenkin kun alkoi hetkittäin tuntua työltä. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut kirjoittaa syvällistä pohdintaa siitä, mikä oikeastaan on leivoksen määritelmä. Mikä on kakkupalan ja leivoksen ero? Voiko konditoriassa myytävä, pieneen kuppiin rakennettu mousse olla leivos? (Nämä olivat muuten kaikkialla Brysselissä viime kesänä ja nyt alkavat pikkuhiljaa rantautua Helsinkiinkin. Kuppimousseihin tulen varmasti palaamaan syksyn mittaan. Mutta takaisin asiaan:) Erityisesti leivosten pisteyttäminen on tuntunut koko ajan työläältä ja keinotekoiselta. Soimasin itseäni kriteerien epämääräisyydestä ja läpinäkymättömyydestä. Kaiken kaikkiaan blogiani leimasi tuskastuttava leväperäinen epäsystemaattisuus ja -tieteellisyys. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhtyä kaikkien aikojen järjestelmällisimmäksi leivostieteilijäksi.

Kunnes älysin miten älytön koko hanke oli. Jos aion ryhtyä tekemään väitöstutkimusta, kuten aion, en kaipaa vapaa-aikaani toista samanlaista riippakiveä. Asia olkoon toinen sitten kun ryhdyn kirjoittamaan massiivista leivosten historiaa ja nykypäivää kartoittavaa suurensyklopediaa, mutta siihen tarttumista odotellessa yritän palauttaa hauskuuden leivosten syömiseen. Tästä lähtien en aio antaa leivoksille arvosanoja, lukuunottamatta ehkä satunnaisia syrjähyppyjä Gazzetta dello Sportin pisteytysjärjestelmän pariin (mutta sitä voikin käyttää koko elämän pisteyttämiseen, esimerkiksi parisuhteemme on poikaystäväni mukaan 7,5 pisteen arvoinen, mikä on kuulemma oikein hyvä). Aion jopa mennä niin pitkälle, että ryhdyn venyttämään leivoksen käsitettä. Blogissa on jo aikaisemmin nähty piirakoiden, kakkujen ja jälkiruokien satunnaisia esiintymisiä, jotka tullevat täten yleistymään.

Kiltiksi en kuitenkaan aio ryhtyä. Jos leivos on huono, niin sanon sen. Jos se on hyvä, niin myönnän senkin pitkin hampain. Viimeksi jouduin muuten nöyrtymään vasemmalla olevan bouché-leivoksen suhteen. Ostin Mäkilän leipomon muovilaatikkoon pakatun leivoksen Nakkilan Onnipekasta, joka on Suomen suurin kolmen K:n marketti, uhkuen kerran Pariisissa turistina käyneen (Olen kyllä käynyt siellä monta kertaa, kyseessä on rinnastus!) pääkaupunkiseutulaisen snobin ylemmyyttä. Leivoksen nimi oli kirjoitettu laatikkoon muotoon "buce" (lausutaan "pusee"). Vastoin odotuksiani ja osittaiseksi pettymyksekseni leivos osoittautui erinomaiseksi. Söin sen vielä ilottomien pisteytysten aikakaudella, joten kerrottakoon tässä, että annoin nakkilalais-porilaiselle puseelle neljä pistettä. Kaksi natiivia koemaistajaa antoivat leivokselle amatöörimäisen hövelisti täydet pisteet, mutta koska tässä uudessa alussani suhtaudun ilkkumattoman vakavasti myös nahkiaisten syöjien mielipiteisiin, saamme leivoksen pistekeskiarvoksi varsin kunnioitetavat noin 4,67 pistettä. Ohessa olevassa kuvasarjassa näyte oikeaopisesta leivostuomaroinnista.

Alla vielä muutamia tunnelmakuvia kesästä. Ystävän valmistujaisissa Espan puistossa nautittiin Chjokon macaroneja, jotka hävisivät Laduréen vastaaville, mutta pahus vieköön, päihittivät kyllä omani (aion yrittää macaron-maakarointia piakkoin uudestaan ja tulen varmasti jälleen dokumentoimaan hankkeen tänne karmaisevia yksityiskohtia myöten). Macaronit (ja mansikat) huuhdeltiin alas kuohuviinillä, joka sopii tunnetusti kaiken kaveriksi. Makean syötävän kanssa sääntö on kai se, että juoman pitäisi olla vielä makeampaa, mutta kuka niistä kaikista säännöistä jaksaa pitää kirjaa.

Jossain vaiheessa kesää tuli myös syötyä Stockalta ostettu samppanjaleivos, jonka tarkkaa nimeä en muista, muuta kuin sen verran, että siinä esiintyi sana "samppanja". Samaa ei voinut sanoa leivoksen mausta. Minua ärsyttää samppanja-termin viljeleminen yhteyksissä, joissa Ranskan Champagnen maakunnassa valmistettu kuohuva vaalea viini ei ole ollut lähintä Alkoa lähempänä. Esimerkiksi muuten niin syvästi rakastamassani Ekbergin samppanjakorkissa on punssia, ei samppanjaa. Mikä tahansa kuohuviini ei ole samppanjaa. Sen pitää joko tulla yllä mainitusta ranskalaisesta provinssista tai sitten Neuvostoliitosta. Jostain syystä hyväksyn suuren ja suuruudenhullun entisen naapurimaamme pyrkimykset tuottaa luksusta massoille ja pidän niitä jopa sympaattisina. Siitäkin huolimatta, kuinka siinä lopulta sitten kävi. Tai ehkä juuri siksi.

Ja kun kerran termien täsmällisyydestä on puhe, niin tähän sopii hyvin kuva Porin lahjasta (tai yhdestä niistä monista) maailmalle, nimittäin masa-liisasta. Ihmiset, unohtakaa naurettavat ja hienostelevat mokkapalat, sillä todellisuudessa on kyse, ei enemmästä eikä vähemmästä, kuin ala-asteen myyjäisten ja disejen vakiokauppatavarasta, masa-liisasta. Minä en ollut edes kuullut mistään mokkapaloista ennen kuin kaksikymppisenä muutin Helsinkiin.

Loppuun vielä kesäinen kuva Tampereen Ojakadun Vohvelikahvilassa nautitusta vohvelista. Joka oli keskinkertainen.

Ensi kertaan, höpönassut! Lupaan, että siihen menee vähemmän, kuin kolme kuukautta.

Tuhlaajatytön paluu

2011-05-12T21:41:00.000+03:00

Pitkä tauko päivityksissä, tiedetään. Jossain vaiheessa suunnitelmissa oli laittaa blogiin jonkinlainen selitys poissaolostani, mutta sitten muistin, että sitähän lukee vain nakkilalainen äitini. Kerrottakoon kuitenkin täten, että syynä oli pro gradu, joka piti pusertaa valmiiksi päivätyön ohessa. Leivosten syömiseen ei siten juuri jäänyt aikaa, saati siitä raportoimiseen. Gradu on kuitenkin valmis ja pystyn taas rauhassa keskittymään elämän pieniin iloihin, kuten sokeriin, rasvaan ja noiden kahden yhdistelmiin.

Gradupuserrus päättyi tarkkaan ottaen 29.4., pari tuntia ennen kuin oli lähdettävä lentokentälle ja sieltä Dubliniin, Irlantiin. Viikon loma vihreällä saarella oli loistavasti ajoitettu ja tuli suureen tarpeeseen. Leivoksia matkalla ei juuri syöty, mutta kaikenlaisia muita makeita ja suolaisia herkkuja niidenkin edestä. Jos lähtisitte seuraamaan jälkiäni ympäri Irlannin saarta suupielistäni pudonneita murusia seuraten, niin päätyisitte ainakin näihin paikkoihin:

Irlantilaiset paikannimet ovat pitkiä, vaikeasti äännettäviä ja vielä vaikeammin mieleen painettavia. Yllä olevassa kuvassa olevan sitruunapiirakan kermavaahdolla nautin mahdollisesti kaupungissa nimeltä Ballaghaderreen, mutta yhtä hyvin se saattui olla jokin muukin. Joka tapauksessa paikka sijaitsi Mayon kreivikunnassa. Tai ainakin sen lähellä. Siis joka tapauksessa lähempänä Mayoa kuin esimerkiksi vaikkapa Nakkilaa. Kahvilan nimestä teidän on turha enää edes unelmoida tässä vaiheessa.

Etualalla näkyvä piirakka on minun, taka-alalla siintävä irlantilaisen, joka natiivin viekkaudella tilasi omansa raparperi-semifreddon kera. Seurueen kolmannen, suomalaisen, piirakan makua en valitettavasti muista, ehkä omena? Neljäs, hänkin suomalainen ja tylsimys, tyytyi pelkkään kahviin. Satun seurustelemaan viimeksi mainitun tylsimyksen kanssa, joten olen sikäli saanut elämässä hyvät kortit, että saan yleensä aina syödä sen viimeisen palan kakkua.

Alla vielä sitruunapiirakkani lähikuvassa. Hyvää oli.

Huoltoaseman karkkihyllyssä matkan varrella Dubliniin minua tervehtinyt Moro-suklaapatukka oli vaan ihan pakko ottaa mukaan. Patukka oli kuin Twixin (eli oikeasti RAIDERIN) ja Marsin rakkauslapsi, ja siinä oli vaatimattomat noin 700 kaloria sadassa grammassa. Ehdin syödä suklaan ennen kuin älysin ottaa kuvan. Kuvassa siis tyhjä kääre.

Alla olevassa kuvassa ei suinkaan ole Titanicin upottanut jäävuori, vaan Dublinin kasvitieteellisen puutarhan kahvilassa syömäni pavlova. "Jaoin" sen jälkiruokia vihaavan tylsimys-poikaystäväni (joka on kyllä muilla elämän osa-alueilla ihan ok) kanssa, eli päädyin syömään siitä noin kolme neljäsosaa. Ja tämä noin tunnin kuluttua Moro-patukasta. Joku voi ajatella, että tämä oli virhe, mutta pahempaa on tulossa.

Tässä vielä muiden syömiä herkkuja kasvitieteellisen kuppilasta. Irlantilainen söi strudelin, joka on leivonnaisena minun kirjoissani rikos leivonnaiskuntaa kohtaan, sillä siinä on muuten ihan hyvä omenapiirakka menty pilaamaan rusinoilla. Irkun suomalainen morsmaikku söi marenkipiirakan, joka oli muuten hyvä, mutta marenki ei ollut paistunut tarpeeksi. Sama vika pavlovassa, muuten.

Lisäksi pari yleiskuvaa kahvilan tarjonnasta. Kaikkea ei pystynyt maistamaan, vaikka mieli olisi tehnyt.

Päivän kakku-extravaganza ei kuitenkaan ollut vielä lähelläkään loppuaan. Tämän megakeksin nautimme Avoca-tavaratalon yläkerrassa olleessa kahvilassa. Avoca on kiva paikka shoppailla, vaikkakin hiukan twee. Jos ette tiedä mitä on twee, niin katsokaa täältä, tai täältä.

Sitten oli pohjakosketuksen aika. Ostin poikaystävän kanssa "puoliksi" kahdeksan macaronia, joista hän söi kaksi ja minä kuusi! Macaronit olivat hyviä, mutta eivät vetäneet vertoja Pariisin Laduréen ruusu-inkivääri-orgasmille. Makuina oli ainakin appelsiini-inkivääri, kookos, vanilja, kahvi, ööö, joku suklaa, joku muu ja vielä joku. Ai niin ainakin pistaasi! Hinta oli 1,50e kappale, eli macaronit ovat aikalailla samoissa hinnoissa ympäri Länsi-Eurooppaa. Pariisissa maksoivat muistaakseni 1,70e. Helsingistä Chjokolta saa kuulemma eurolla. Pitää käydä tarkistamassa lähiaikoina.

Matkallamme Clairen kreivikunnassa Burrenin alueella eksyimme oudosti suomalaiselta kuulostavaan Linnane-nimiseen paikkaan. Linnanesta sai Linnalla-nimistä paikallisesti tuotettua jäätelöä. Valitsin mauksi hunajakennon, joka olikin oikein miellyttävä, yhtä lähellä karamellin makua kuin hunajaa ollut tuttavuus. Jäätelön syöminen osoittautui oikeaksi peliliikkeeksi, kun seurueen muut kolme jäsentä selasivat nälkäkiukussa Lonely Planetia etsien kivaa lounaspaikkaa lähialueelta (sellainen löytyikin, mutta palvelu oli aika hidasta, joten jäätelö vatsassa oli helpompi hymyillä).

Matkan viimeinen kakkuetappi oli Kate's Place Galwayn eräässä esikaupungissa sijainneessa ostoskeskuksessa, eli ostarissa. Paikan pitäjä Kate oli seurueen natiivien tuttava ja erityisesti Katen tunisialaista appelsiinipiirakkaa oli ehditty kehua minulle etukäteen jo useampaan otteeseen. Hyvää se olikin, erittäin mehevää ja tarjoiltiin tietysti irlantilaiseen tapaan tuhdin kerman kanssa. Oman jännän koukkunsa piirakaan toivat kuivatut neilikat.

Naisten nauttiessa tunisialaista herkkuaan kannettiin herroille lajitelma kahvilan kakuista. Ketään ei varmaan yllätä, kun kerron, että minä päädyin lopulta syömään oman piirakan palani lisäksi noin puolet kakkulajitelmasta. Päälimmäisenä mieleen jäi kotoisen masa-liisan hengenheimolainen, eli mokkapala, miinus vain se mokka.

En ole uskaltautunut vaa'alle matkan jälkeen, mutta olen tuntenut itseni lähinnä leivitetyksi porsaankyljykseksi. Aion siis lähiaikoina ottaa hiukan kevyemmin, mihin tosin tässä tapauksessa riittäisi kakkuannoksen pudottaminen yhteen palaan päivässä. Tavoitteeni on kuitenkin kova: aion pitää ainakin yhden kokonaan kakuttoman ja leivoksettoman päivän viikossa.

Tulevana viikonloppuna olen taas suuntaamassa Poriin, jonka leivostarjonnasta saatte maistiaisen ensi viikon alussa.

Suklaa-aprikoosileivos

2011-03-20T21:19:00.001+02:00

Nyt kun suklaan makuun kerran on päästy, niin jatketaan sitten samalla linjalla. Vaikka saattaakin olla, että tämänkertaisen suklaaöverin jälkeen ei hetkeen huvita edes nähdä mitään ruskeaa.

Tekisi melkein mieli heti kättelyssä antaa miinuspisteitä siitä, että Fazerin suklaa-aprikoosileivos, niin kuin ilmeisesti kaikki muutkin Fazerin leivokset, on vähälaktoosinen. Tai siis saa se leivos olla vähälaktoosinen, mutta minun ei tarvitse sitä tietää, ellen erikseen kysy. Fazerin pirtsakasti teitittelevä myyjätär muisti oikein huikata perään, että molemmat ostamani leivokset (toinen oli bebe Mikalle) ovat vähälaktoosisia. Siihen onnelliseen 83 prosentin laktoosia sietävään suomalaisten enemmistöön kuuluvana en halua ajatella löysää kakkaa ja ilmavaivoja ostaessani suklaaleivosta. Aika pikkumaista rutkuttaa tällaisesta asiasta, myönnän. Satun vain kuulumaan vähälukuiseen ja epäsuosittuun allergiaoppositioon, jonka jäsenet kieltävät kaikkien ruoka-aineallergioiden olemassaolon. Yksi keskeinen allergioiden syntyyn vaikuttava tekijä on ylihygieenisyys, eli hyvät ihmiset, imuroikaa ja peskää käsiänne vähemmän, kaivakaa nenäänne enemmän ja lakatkaa tuijottamasta maitopurkin päiväyksiä ja syömästä vakuumipakattua roskaa!

Mutta se leivos. Hintaa oli odotuksia nostattavat 4 euroa 90 senttiä. Lähemmässä haarukoinnissa leivos paljastui silkaksi suklaamousseksi ja ehdin jo epäillä, että Amican jälkkäri ja Fazerin leivos olivat vahingossa vaihtaneet paikkaa jossakin mystisessä konsernin sisäisessä hässäkässä. Ehdin pistellä suklaamoussea epätoivoon saakka, kunnes haarukkani vihdoin saavutti leivoksen aprikoosisydämen. Tunne oli varmasti TÄYSIN samanlainen, kuin päiväkausia kuumuutta hehkuvassa hiekkaerämaassa raahautuneella matkalaisella, joka vihdoin löytää keitaan, vain huomatakseen, että kameli on kakannut lähteeseen (jo toinen kakka-aiheinen assosiaatio tässä kirjoituksessa, suklaa saa selvästi mielikuvitukseni laukkaamaan). Aprikoosihilloke tuli siis aivan liian myöhään, olin jo täysin lyöty ja menettänyt haluni elää. Aprikoosi ei enää kyennyt raikastamaan suklaamoussen tukkimia makunystyröitäni. Sanomattakin selvää on tietysi, että söin leivoksen joka tapauksessa loppuun.

Keskeisiä ongelmia olivat siis aprikoosisydämen huono asemointi leivoksen väärälle reunalle, eli sille, josta en aloittanut syömistä, moussen makeus, ja leivoksen yleinen ylimousseisuus. Leivos oli siis sanalla sanoen yksitoikkoinen, paremmat suhteet ja hiukan pienempi koko (ja sitä myötäilevä alempi hinta) olisivat voineet pelastaa paljon. Jos nyt jotain positiivistä pitää sanoa, niin ainakin leivos oli vähälaktoosinen.

Annan kuitenkin armon käydä kohtuuttomasta nipottamisesta tällä kertaa, joten Fazerin suklaa-aprikoosi-täräys saakoon kolme Ingmanin Into -merkkiä viidestä.

Madagascar

2011-03-10T22:27:00.000+02:00

Tiedän, pitäisi hiukan tiivistää tahtia blogipäivitysten kanssa. Tämänkin leivoksen syömisestä on jo pari viikkoa. Onneksi minulla on hyvä muisti, mitä sokeriin tulee.

Voiko olla totta, että tässä on kyseessä blogini ensimmäinen suklaaleivos? Piti oikein käydä tarkistamassa kaikki aiemmat merkinnät. Löytyihän sieltä se chiloe, mutta sen suklaisuus oli sen verran nimellistä, että sitä ei lasketa. Jos chiloe asettuisi janan yhteen päähän, niin madagascar olisi sitten siellä vastakkaisessa päässä, mitä suklaan käyttöön ja makuun tulee. Ja mitäpä muuta voisi odottaakaan Chjokolta, leivoksen valmistajalta, joka on yksi Helsinkiin viime vuosina syntyneistä pienistä suklaamanufaktuureista.

Madagascar oli silkkaa suklaata alusta loppuun. Päällä oli lähes peilinkirkas kerros tummaa suklaata, jonka alta paljastui kerroksittain eri vahvuista suklaata ja kaiken keskeltä valkosuklaasydän. Päällimmäisenä olleen tumman suklaan hienoinen katkeruus taittoi mukavasti muiden kerrosten makeutta, joten öklöefekti väistettiin onnistuneesti. Makujen kokonaisuus oli moniulotteinen ja täyteläinen, ja varsin aikuinen. Lapsille tämä komeus tuskin maistuisi. Leivos lähenteli suklaisessa dekadenssissaan leivosmaailman aikuisviihdettä. Valuvasta valkosuklaakeskuksesta ottamani valokuvat ovat mielestäni niin lähellä pornoa, kuin leivoskuvat voivat olla. Pitäisiköhän tälle postaukselle asettaa ikäraja?

Edellä esitetystä suklaata tihkuvasta ylistyslaulusta huolimatta madagascarissa oli jotain vakavaa, jopa hiukan tosikkomaista. Oli miten oli, en edes keksimällä keksinyt mitään järkevää moitittavaa, edellä mainittua, varsin pikkumaista huomautustani lukuunottamatta, ja koska en halua päätyä samanlaiseksi ihmisraunioksi, kuin poikaystäväni, joka antaa kaikelle maan ja taivaan välissä 7,5 pistettä Gazzetta dello Sportin -asteikolla, annan madagascarille täydet pisteet. Siis viisi shunga-piirrosta viidestä (katson tätä kirjoittaessani tv:stä Martin Beck -elokuvaa "Japanilainen maalaus").

Sammakkoleivos

2011-02-26T17:46:00.000+02:00

Kun olin lapsi ja nuori isälläni oli leipomo. Leipomon oli perustanut isoisäni, jolta isäni osti sen isoisäni jäädessä eläkkeelle. Leipomollamme oli kaksi arkkivihollista: läheinen Euromarket ja Sarpin leipomo. Olen jopa suorittanut pienimuotoista teollisuusvakoilua Sarpilla, kun isäni joskus 90-luvulla passitti minut pyytämään kilpailijalta hinnastoa sillä verukkeella, että luokkamme oli järjestämässä myyjäisiä, jonne oli tarkoitus tilata tuotteita Sarpilta. Tarina oli tietysti tekaistu, enkä valitettavasti enää muista sainko hinnaston haltuuni vai en. Todennäköisesti en.

Meidän leipomomme lakkasi olemasta joskus 2000-luvun alussa, kun isäni vuorostaan jäi eläkkeelle. Sarpi sen sijaan porskuttaa edelleen ja Sarpin sammakkoleivoksista on tullut jonkin asteinen porilainen instituutio. Vaikka oli niitä meilläkin valkoimissa. Kävin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Porissa sitten uuden vuoden ja uudenvuodenlupauksen ja oli itsestän selvää, että maakuntamatkaan pitäisi liittää paikalliseen leivoskulttuuriin tutustumista. Yksi Sarpin kahviloista sijaitsee Porin kauppatorin kupeessa, samoin kuin isovanhempieni asunto, joten kutsuin heidät mukaani arviointi-iskulle.

Olin aluksi hiukan huolissani siitä, miten isovanhempani suhtautuisivat vierailuun vihollisen maaperällä, mutta he ottivat kutsun vastaan mukisematta ja selvästi kiinnostuneina. Isovanhempani ovat mainioita hahmoja: isoisä, eli Tussa, on sähköjänismäisellä energialla varustettu karjalainen, jonka eläkepäivien harrastuksiin kuuluu muun muassa roskalaatikosta pelastettujen sähkölaitteiden korjaaminen. Hän nauttii ihmisten, jopa tuppisuiden satakuntalaisten, kanssa höpöttelystä ja tuntee suurin piirtein kaikki myyjät sekä Porin torilla että kauppahallissa. Isoäitini, eli Mummu, puolestaan on juuriltaan perisatakuntalainen ja vieraiden seurassa selvästi vähemmän höveli kuin isoisäni, mutta omiaan kohtaan ylitsevuotavan lämmin ja huolehtivainen. Hiukan hössöttävän ulkokuoren alla hän on erittäinen voimakastahtoinen ja vahva nainen.

Sarpin kahvila Porin kauppatorin reunalla on lähempänä huoltoaseman kahvilaa kuin Helsingin Ekbergiä, mutta ihan hyvällä tavalla. Jos Helsingin kahviloiden asikaskunnassa ovat yliedustettuina nuoret hipsterit ja keski-iän ylittäneet rouvasihmiset, niin Porissa kahviloita kansoittavat keski-ikäiset miehet tuulitakeissaan. Pori on sillä tavalla henkisesti lähellä arabimaata, että kahviloissa istuskeleminen on miesten hommaa. Kun astuimme sisään kahvilaan, ei siellä ollut myyjän lisäksi yhtään naisihmistä, tosin kolmea kyynärpäihinsä nojailevaa reiskaa nyt ei voi pitää minään ruuhkana.

Sammakkoleivoksia (3,30 EUR) oli tarjolla sekä vaaleanpunaisena että vihreänä. Itse asiassa tiskissä oli esillä vain vaaleanpunaisia, mutta asiaa tiedusteltuamme meille myytiin tiskin alta myös vihreitä. Olisiko kyseessä ollut joku myöhäinen ystävänpäiväerä? Myyjä vakuutti meille, että sammakoissa ei värin lisäksi ole muuta eroa kuin vaaleanpunaisessa kuorrutuksessa oleva mansikka-aromi (vihreässä ei siis asiaankuuluvasti ollut mitään ylimääräistä aromia). Otimme kolmeen pekkaan yhden vaaleanpunaisen ja yhden vihreän, sillä isoisäni diabeetikkona tyytyi maistamaan vain pari haarukallista.

Makuero osoittautui myyjän vakuutteluista huolimatta suureksi, ilmeisesti johtuen siitä, että sammakot olivat eri eristä. Mansikkasammakon kuorrutus, "klasyyri", kuten isoisäni sitä kutsui, oli liian paksu ja ylimakea. Päädyin kuorimaan suurimman osan kuorrutuksesta, koska sitä ei vain tehnyt mieli syödä. Vihreä sen sijaan maistui siltä kuin sammakkoleivoksen kuuluu, vaikkakin isoisän mielestä massa oli jauhettu hiukan liian tiiviiksi. Sammakkoleivoksessa on siis pohjalla ikään kuin bouché-leivoksen "hattu" (leivos tunnetaan muuten Porissa nimellä "pusee" ja sen oikeinkirjoitus, ainakin Tikkulan S-marketissa tekemäni kenttätutkimuksen perusteella, on "buce"). Päällä on perunaleivoksesta tuttu mönjä ja koko komeudun kuorrutteena vihreä (tai vaalenapunainen...) klasyyri, pomada, sokeritöhkä tai vastaava. Se mönjä muuten tehdään leipomossa syntyvistä jätteistä, kakkujen ja kääretorttujen kanteista, epäonnistuneista leivoksista ja niin edelleen. Jätteisiin lisätään yleensä hilloa ja rommiaromia ja ne vaivataan tahmeaksi, ruskeaksi tahnaksi. Se, että olen todistanut tätä epämääräisistä jätteistä myyntikelvoksi leivokseksi -metamorfoosia varhaisesta lapsuudesta asti, ei ole vaikuttanut minuun muuten, kuin siten, että pidän perunaleivoksista, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

Sammakkoleivoksen syöminen oli lopulta paljon vähemmän
kiinnostavaa, kuin isovanhempien kanssa leivoskahvilla käyminen. Vaikka kahvila sijaitsee aivan heidän naapurissaan, he eivät varmasti ole käyneet siellä vuosikymmeniin, mahdollisesti eivät koskaan. Isoisä muisteli Sarpin perustajan olleen puolalainen tai juutalainen tai Puolan juutalainen, nimeltään Tsushevski tai Zuzinski tai Tzushtsizinskij. Molemmat ottivat innoissaan osaa kun valokuvasin leivoksia: "laitetaas tää tälläi" ja "ot ny siält viä kuva" ja "ot ny sillai" ja "ot ny siit klasyyrit kans". Minua myös patisteltiin antaumuksella tutustumaan kahvilaan ja sen antimiin: "menny kattoo" ja "käviksää kattoo?" ja "katny noit munkkipossui, ei kukkaa ennää tee semmossii possui joil olis jalat" (voipi muuten hyvin olla) ja "mennääs ny viä vähä ton kattoo ". Isoäitini antoi vaaleanpunaiselle sammakolle pisteiksi kaksi viidestä, vihreä sai viisi viidestä, vaikka hän myöhemmin hän myönsi olleensa ehkä hiukan liian antelias pisteidensä kanssa. Isoisästä en ihan saanut selvää, joten oletan hänen yhtyneen nuorikkonsa antamiin pisteisiin (torin perunanmyyjä morjesteli ohi kulkevaa isoisääni ja huikkasi, että "jaa sää olet oikee ottanu nuarikkos mukaa", minut esiteltiin perunanmyyjälle "helssinkiläisenä"). Minä annan Sarpin perunaleivokselle neljä pistettä viidestä, mutta koko kahvilakokemukselle sata ja isovanhemmilleni tuhat.

Samppanjakorkki

2011-02-15T21:29:00.003+02:00

Olen syönyt elämässäni vain yhden kokonaisen samppanjakorkin (ja tämä on sen tarina), mutta olen tuntenut suurta lämpöä tätä leivosta kohtaan siitä lähtien kun tiemme ensi kertaa ristesivät muutamia vuosia sitten eräässä kahvipöydässä. Silloin erehdyin valitsemaan tarjottimelta vadelmaleivoksen tai jotain muuta yhtä banaalia, ja huomasin virheeni pian. Meidän porilaisessa kotileipomossamme ei samppanjakorkkeja tunnettu, sen sijaan oli kyllä kaiken mualiman marenkileivoksia, rommileivoksia, sammakkoja, perunoita, suklaavuoria, puseita, pepejä ja ekleerejä.

Samppanjakorkki ei ole mikään pissisleivos (vaikka onkin uitettu rommissa). Se on ulkonäöltään koruton ja konstailematon. Jotain kertoo se, että samppanjakorkki oli Mikan alkuvuodesta 97-vuotiaana kuolleen isoäidin lempileivos. No, se kertoo tietysti siitä, että samppanjakorkki sopii pehmeänä tekohampaiselle, mutta myös jotain leivoksen viehkosta vanhanaikaisuudesta ja epätrendikkyydestä. Samppanjakorkissa on paljon samaa fiilistä sellaisten lähes unohdettujen leivonnaisten kanssa kuin korkkisiivu ja juorupulla.

Peli oli siis aika selvä jo ennen kuin Ekbergin myymälän ovi oli kolahtanut takanani kiinni. Mukaan lähti myös Mikan suosikki zolaikka, eli räkäleivos, johon varmaan isken tässä blogissa haarukkani ja hampaani lähiaikoina. Samppanjakorkissa on samppanjaista (tai korkkista) vain muoto. Samppanjakorkki on savariini, joka on käytännössä sama kuin baba, joka taas on ruotsinkielisen Wikipedian mukaan alunperin paloviinalla kostutettu gugelhupf. Googlatkaa, jos ette pysy kärryillä. Ekbergin kuohuviinipullon korkkia muistuttava savariini on kostutettu rommilla ja arrakkipunssilla, eikä ihan vähän. Samppanjakorkkini oli niin kostea, että konditoriantädin oli käärittävä se paperiin ennen laatikkoon laittamista, jotta nesteet eivät olisi valuneet ulos ja käsilaukkuuni. Mutta jotenkin se pysyi kasassa siitä huolimatta. Korkissa oli miellyttävä suutuntuma ja vaikka se oli pehmeä ja mehevä, se ei ollut missään nimessä mössöinen. Reilulla kädellä loiskutetun rommin ja arrakin ansiosta leivosta voisi kuvailla aikuiseen makuun olevaksi. Siis sillä tavalla aikuiseen makuun, että jälkimaun vielä viipyessä suussa aloin tuntea omituista mielitekoa pelata erä bridgeä lorauttellen kahvikupin pohjalle aina vähän lisää Bristol Creamiä kun pelikavereiden silmä välttää. Tästä suorituksesta erittäin vahva neljä nostalgista piippausrautaa viidestä.

Chiloe

2011-02-07T22:43:00.000+02:00

"Lempeästi chilillä maustettu suklaahiekkaleivos." Tulee mieleen tämäniltainen American Idol -jakso, jossa kilpailija ensin vertasi lauluääntään Frank Sinatraan ja alkoi sitten laulaa Lady Gagan Bad Romancea tavalla, joka sai hetkellisesti naaman hieromisen juustoraastimeen tuntumaan hyvältä idealta.

Toisaalta voi olla, että vedin vain liian rohkeita johtopäätöksiä. Ensimmäinen virhe: kuvittelin, että "lempeästi chilillä maustettu" tarkoittaisi sitä, että leivoksessa kuitenkin maistuu chili. Väärin! Leivoksen päälle oli ripsaistu pari kuivattua chilinmurusta, jotka muistuttivat chiliä ainoastaan väriltään. Itse taikinassa chilistä ei tuntunut edes aavistusta. Toinen virhe: päättelin, että jos leivoksen nimessä on sana "suklaa" ja se on vieläpä ruskea, sen täytyy maistua suklaalta. Väärin jälleen! Sokkotestissä en olisi varmasti erottanut mokomaa pullaa kuivasta sokerikakusta, josta pääsemmekin luontevasti kolmanteen virheeseeni. Sanan "hiekka" olisi pitänyt laittaa hälytyskellot soimaan. Tässä suhteessa leivos nimittäin toimitti täsmälleen sen mitä lupasi. Kakkunen oli niin kuiva, että kun sitä haukkasi, tuntui, kuin kaikki kosteus olisi yht'äkkiä hävinnyt suusta tehden nielemisestä piinallista. Kaiken kukkuraksi tämä chiloe (nimi tulee ehkä Chilen edustalla sijaitsevasta Chiloén saaresta, tai sitten ei) oli melko tympeän näköinen tapaus. Jälkikäteen ajateltuna se näytti nimenomaan mauttomalta ja kuivalta. Siksi en olekaan yllättynyt, että sen valmistajan Chocolatier Mayran sivuilla kerrotaan leivoksen sopivan myös vegaaneille. Pitäkööt hyvänänsä. Lupaan antaa tälle lempeän chiliselle suklaahiekkaleivokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun sellaisen saa pekoniin käärittynä.

Tuomio: yksi Naga Morich viidestä.

Runebergintorttu

2011-01-28T00:26:00.005+02:00

Kansallisuusaate sai 1800-luvulla monia muotoja, joista vähämerkityksisimpiin eivät suinkaan kuulu suurmiesten mukaan nimetyt leivokset. Napoleonin sodat on sodittu ja Euroopan rajat piirretty uudelleen ja taas uudelleen, mutta Runebergin tortut ilmestyvät kauppoihin joka vuosi tammikuun puolivälin tietämissä. Porvoolaisen leipuri Asteniuksen 1840-luvulta lähtien valmistama leivonnainen kuului tiettävästi Runebergin kesäaamiaisiin yhdessä snapsin kanssa. Myös vaimo Fredrika valmisti niitä ärtyisälle ja naisiin menevälle suurmiehelleen, mutta ei suinkaan itse kehittänyt reseptiä. Runebergin henkilökultti käynnistyi jo hänen elinaikanaan ja pikkuhiljaa vuosittaisen juhlinnan päiväksi vakiintui runoilijan syntymäpäivä 5. helmikuuta ja juhlaherkuksi sylinterin muotoinen, hillolla koristettu leivonnainen. Runebergintorttu debytoi ensimmäisen kerran suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa vuonna 1865 vasta-avatussa Ekbergin konditoriassa.

Tämä viimeksi mainittu, jo aiemmista lokimerkinnöissä tutusta Bo Lönnqvistin kirjasta lukemani Ekbergiä koskeva tieto tuli minun kohdallani valitettavasti liian myöhään, sillä olin jo ehtinyt hankkia tarvittavat viisi torttua suureen, tieteelliseen ja riippumattomaan runebergintorttututkimukseeni, eikä yksikään niistä ollut Ekbergin. Lohduttaudun sillä, että Runebergin päivä on onneksi kerran vuodessa ja ensi vuonna tiedän paremmin.

Tortut maksoivat vajaasta kahdesta eurosta kahteen ja puoleen ja ne hankittiin yhtä lukuunottamatta Hakaniemen hallista Helsingin keskustasta. Mika epäili, että blogini lukuisat perifeeriset lukijat saattaisivat harmistua siitä, että herkut eivät ole heidänkin ulottuvillaan. Rauhoittelin häntä vakuuttamalla, että blogiani lukee pari helsinkiläistä ja se yksi nakkilalainen saa rauhassa ostaa sieltä Onni-Pekasta Fazerin torttuja, kun ei siellä kuitenkaan muita ole kaupan. Viiden saman valmistajan runebergintortun vertaileminen edellyttää niin tarkkoja makunystyröitä, ettei minusta ainakaan vielä ole siihen. Ja kun on muuttanut Nakkilaan, on samalla vapaaehtoisesti luopunut tietyistä sivilisaation mukanaan tuomista eduista. Terveisiä äidille!

Mutta itse asiaan: tutkimus toteutettiin puolisokkometodilla, eli kolmelle koehenkilöille (itse toimin hankkeen vastuullisena johtajana ja kirjurina) kerrottiin minkä valmistajien ja millä nesteillä kostutettuja torttuja on mukana, mutta he eivät etukäteen tienneet mikä on mikä. Yhtään koehenkilöä ei vahingoitettu tutkimuksen kuluessa, samaa ei voi valitettavasti sanoa runebergintortuista.

1. Leipomo: Vaasan, kostutus: konjakki

Tutkimusryhmä oli yksimielinen siitä, että kyseessä oli testin rumin torttu, joka jäisi pelkän ulkonäön perusteella ostamatta. Ennen maistamista torttua epäiltiin kuivaksi. Hillon kiillottomuus hämmensi (muut hillot oli oletetavasti glaseerattu jollakin aineella, agar-agarilla tms.). Torttu osoittautui kuitenkin yllättäen erittäin maukkaaksi. Makua kiitettiin voimakkaan manteliseksi, kosteutus oli tasa-painossa ja suutuntuma miellyttävä, ei liian mössöinen, vaan murea.

2. Leipomo: Tuffe (myymälä Hakaniemen hallissa), kostutus: unohtui kysyä

Tuffen torttua moitittiin hutiloidun näköiseksi, erityisesti ympäriinsä valuneen pomadan vuoksi. Tällä kertaa heikko ensivaikutelma osoittautui oikean suuntaiseksi. Tutkimusryhmä kommentoi torttua piparinmakuiseksi, kuivaksi, kardemummapullaksi ja soodan makuiseksi. Torttu tosiaan oli kuiva, suurimmaksi osaksi. Aivan hillon alla se oli kuitenkin onnistuttu saamaan lähes vetisen kosteaksi, suoritus sekin.

3. Leipomo: Primula, kostutus: rommi

Primulan torttu kuului myös ulkonäkönsä puolesta testin B-ryhmään. Torttu oli pieni ja runebergintortuksi liian vaalea. Hillosilmä oli mitättömän pieni ja sitä ympäröivä pomadarengas turhan tuhti. Siitä huolimatta, että torttu oli kostutettu rommilla, kutsui tutkimusryhmä sitä punssisen makuiseksi (ryhmä osoittautui testin edetessä varsin huonoksi tunnistamaan kostutusnesteitä). Torttu oli raa'an oloinen ja edellisen tapaan epätasaisesti kostutettu. Hillo oli tahmaista ja tarttui hampaisiin. Eräs ryhmän jäsen intoutui kutsumaan torttukokemusta suorastaan tympeäksi.

4. Leipomo: Kakku- ja leipäkeisari, kostutus: punssi

Kakkukeisarin torttua pidettiin yleisesti kauneimpana, vaikka itse pidän vaaleanpunaista pomadaa epäortodoksisena ratkaisuna. Yksi tutkimusryhmän jäsenistä piti torttua ihanana, kun muiden arviot jäivät huomattavasti viileämmiksi. Tortun rakennetta arvosteltiin tahmeaksi ja "möttöiseksi" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan).

5. Leipomo: Jokioisten leipä, kostutus: arrakkiaromi

Tätä torttua pidettiin testin toiseksi kauneimpana, huolimatta sen lievästä, liian pitkään paistoaikaan viittaavasta tummuudesta. Tutkimusryhmä osoitti jälleen täydellisen inkompetenssinsa kostukkeiden suhteen arvioimalla tortun rommisen makuiseksi. Eräs ryhmäläisistä sai syödessään suuhunsa palasen sukaattia. Tätäkin torttua vaivasi "möttöisyys". Hillo oli kuin purkkaa, ilmeisesti glaseerauksen kanssa oli innostuttu hiukan liikaa. Tortun lautaselle jättämä tummantahmea läntti herätti tutkimusryhmässä hämmennystä.

Tässä vielä lopuksi ryhmän tortuille antamat pisteet (asteikko yhdestä viiteen):

	Heidi	Hanna	Pirkko	Mika	Pistekeskiarvo
Vaasan	4	4 1/2	2	4	3,63
Tuffe	1	1	2	1	1,25
Primula	2	1	3	2	2
Kakku- ja leipäkeisari	2	3	4 1/2	3	3,13
Jokioisten	2	3	3 1/2	3	2,88

Macaron

2011-01-18T00:03:00.002+02:00

Noh... Ensimmäinen kerta meni tietysti penkin alle. Oli aatonaatto ja olin saanut, todennäköisesti jostain lifestyle-blogista tai akkainlehdestä, ihanan idean korvata avoanopin ja avoanoppipuolen joululahjat omatekoisilla macaron-leivoksilla. Kuten yleensä, en ollut vaivautunut lukemaan reseptiä hyvissä ajoin etukäteen, joten en ollut erotellut valkuaisia keltuaisista edellisenä iltana jääkaappiin ja aikataulusuunnittelmani oli muutenkin vähintään epärealistinen. Kaikki näytti menevän hyvin siihen saakka, kun ensimmäinen satsi keksejä tuli uunista. Macaron-keksini eivät nousseet alkuunkaan, vaan jäivät huokoisiksi pieniksi kikkareiksi.

Ja sitten oli se täyte: Käyttämässäni ranskalaisessa reseptissä käytettiin kermasta termiä crème liquide, jonka ilman muuta oletin olevan meikäläistä vastaavaa. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin kotoista kermaa tanakampi tavara, sillä ganacheni jäi suklaakeitoksi. Yritin pelastaa tilannetta lisäämällä litkuun kermaa ja yrittämällä vatkata sitä vaahdoksi. Tuloksena oli juoksettuminen, ja jokin, joka muistutti ikävästi ripuliulostetta. Vessanpönttöön siis. Pahaksi onnekseni tavara ei kuitenkaan tahtonut mennä alas ja pelkäsin aiheuttaneeni viemäritukoksen, aatonaattona kaikista päivistä (vasta paljon myöhemmin samana iltana, noin viidennellätoista vedolla, sain viimeisenkin pökäleen häviämään pöntöstä).

Reseptissä kehotettiin kaatamaan leivinpaperin ja pellin väliin vettä, jotta macaron-keksit olisi helpompi irrottaa paperista. Sillä aikaa kun taistelin täytteen kanssa olivat keksini ehtineet imeä liikaa vettä ja muuttuneet tahmeiksi pesusieniksi. Olin erittäin lähellä täydellistä hermoromahdusta, mutta jotenkin ihmeen kaupalla keräsin itseni ja kyhäsin nopeasti voikreemin macaronien täytteeksi, siis niiden, jotka olivat vielä syömäkelpoisia. Maut, suklaa ja inkivääri-ruusu, olivat kohdallaan, mutta rakenne jätti aika lailla toivomisen varaa.

Toisella kerralla onnistuin jo vähän paremmin. Tein kaksi pellillistä inkivääri-macaroneja, joista tosin unohdin inkiväärin. Ensimmäinen pellillinen onnistui täydellisesti, kakkospellillinen halkeili kummallisesti, mutta oli kuitenkin syötävissä. Valkosuklaa-ruusu-ganache ei taaskaan tahtonut asettua, vaikka laitoin valkosuklaata kaksinkertaisen määrän reseptiin nähden (kun kaivoin töhnän jääkaapista seuraavan päivänä, oli sen konsistenssi täydellinen, siispä tarinan opetus: suunnittelu, ennakointi ja vielä kerran suunnittelu). Jouduin sipaisemaan ganachea keksien väliin lähinnä nimellisen määrän. Onneksi ruusuvettä täytteeseen oli lurautettu sen verran, että pienelläkin määrällä päästiin vähän liian lähelle tavaratalon hajuvesiosasto -efektiä.

Vihdoin viime sunnuntaina ryhdyin kolmanteen yritykseen, joka erään viidakon sananlaskun mukaan on se, joka sanoo toden. Täytteen mauksi valikoitui mango-mascarpone, suklaan kanssa lutraamisesta kun olen saanut vähäksi aikaa tarpeekseni. Tälläkään kertaa katastrofi ei ollut kaukana, sillä macaronit oli tarkoitus asettaa tarjolle kello kolme, leivontahommiin ryhdyin noin kello kaksitoista ja täytteen jähmettymiseen vaadittiin ohjeen mukaan kolme tuntia. Kekseistä tuli täydellisiä. Täyte oli aiheuttaa minulle harmaita hiuksia, sillä vaikka se jähmettyi ennätysajassa, muistutti se rakenteeltaan lähinnä eilistä kaurapuuroa. Mutta kun täytteen pursotti keksien väliin meni se täydestä kuin väärä raha. Lisäksi sitä jäi kulhon pohjalle iltapalaksi lusikoitavaksi (sokeria, kanamunaa, mangoa ja mascarponea, nam).

Koska pidän nyttemmin itseäni lähes täysin oppineena macaron-maakarina, tässä käyttämäni resepti ja muutamia käytännön neuvoja:

MITEN TEHDÄ (LÄHES) TÄYDELLISET MACARONIT

2 munanvalkuaista (erotetaan keltuaisista edellisenä iltana ja annetaan seisoa jääkaapissa yön yli)
60g mantelijauhoja
110g tomusokeria
20g hienoa sokeria
elintarvikeväriä reseptin mukaan (jauheena)

Valkuaiset kannattaa ottaa jääkaapista noin puoli tuntia ennen vatkaamista, sillä ne vaahtoutuvat paremmin huoneenlämpöisinä. Mantelijauhot ja tomusokeri sekoitetaan keskenään. Valkuaiset vatkataan kovaksi vaahdoksi. Vatkaamisen yhteydessä lisätään pikkuhiljaa hieno sokeri ja lopuksi elintarvikeväri. Jauho-tomusokeri-seos siivilöidään ja sekoitetaan valkuaisvaahtoon. Kun taikina on valmis, se tungetaan (yritin miettiä sopivampaa verbiä, mutta en keksinyt) tyllaan. Leivinpaperi kiinnitetään peltiin pienillä sipaisuilla taikinaa, jonka jälkeen taikina pursotetaan vähän kahden euron kolikkoa suuremmiksi pyörylöiksi. Reseptin lähteen (Laroussen L'atelier Macarons) mukaan taikinasta tulee noin kolmekymmentä pyörylää, mutta itse saan ainakin reilusti enemmän. Parillinen määrä on tietysti järkevä, mutta parittomuus ei ole suuri ongelma, sillä laadunvalvontaa pitää toki harjoittaa.

Kun pylleröt on pursoteltu, pitää niiden antaa levätä kuivassa paikassa ainakin tunnin. Keittiössä on usein liian kosteaa, joten itse suosin makuuhuonetta. Keksejä paistetaan 150 asteessa noin 12 minuuttia. Ne saa helposti irti leivinpaperista esimerkiksi suihkuttamalla paperin alle suihkepullolla vettä. Tai sitten voi vain odottaa, kunnes keksit ovat jäähtyneet, jonka jälkeen ne yleensä irtoavat helposti paperista. Kärsivällisyys ei kuitenkaan kuulu hyveisiini.

Täytteiden suhteen en voi väittää olevani mikään asiantuntija, kuten yllä on käynyt ilmi. Macaronit voi täyttää esimerkiksi erilaisilla suklaatahnoilla ja hilloilla, joita voi valmistaa itse tai ostaa valmiina kaupasta.

Napoleon-leivos

2011-01-16T20:16:00.001+02:00

Valion sivuilla on ruokakulttuuri-osio, jossa kerrotaan napoleon-leivoksesta:

Napoleon-leivos on rapeakuorinen voitaikinaleivonnainen, jossa on kermainen täyte. Alun perin nimi juontuu leivoksen kotikaupungista, Italian Napolista. Ranskankielinen "napolitain"-sana (napolilainen) oli niin lähellä Napoleonia, että se muuntui pikkuhiljaa muotoon Napoleon. Itse Napoleon Bonapartella ei kuulemma ole mitään tekemistä leivoksen kanssa.

Kävin lauantaina testaamassa, onko Café Aallon tarjoamalla Ekbergin konditorian napoleon-leivoksella mitään tekemistä rapeakuorisen ja kermaisen voitaikinaleivoksen kanssa. Lyhyesti: on, jonkin verran. Vähän pidemmin: Leivoksen voitaikinakerrokset eivät olleet kovin rapeita. Niiden välissä oli vaniljakreemiä, joka meidän perheessämme tunnetaan paremmin räkänä (käsittääkseni lyhenne armeijaslangin käsitteestä vääpelin räkä). Kaipa se oli kermaista, räkäistäkin, ja ihan syötävää. Komeuden päällä oli kerros valkoista pomadaa. Leivos oli aika korkea. Sen valloittamiseen tarjottiin leivoshaarukan lisäksi myös pieni leivosveitsi. Jos voitaikina olisi ollut asiaankuuluvan rapeaa, olisi sitä saanut varmaan leikeltyä kohtalaisen kätevästi suupaloiksi, mutta koska levyt olivat sitkistyneet (varmaan siksi, että leivoksia harvemmin tehdään keittiössä tilausten mukaan), meni homma sotkuiseksi. Se nyt ei sinänsä haitanut. Kokonaisuutena napoleon oli ok, ei liian makea, mutta hiukan tylsä ja taikinainen. Koska torttu oli niin korkea, ei yhteen suupalaan saanut kerralla mahtumaan kaikkia elementtejä: voitaikinaa, räkää ja pomadaa. Leivoksen hinta oli varsin kova, 5,90 euroa, mutta ainakin sen sai pöytään tarjoiltuna. Ekbergin napolilainen leivos ansaitsee tällä suorituksella ihan kohtuulliset kolme napolilaista pitsaa viidestä.

Seuralaisena ja henkisenä tukena ollut Mika söi Ekbergin samppanjakorkin, jota sain maistaa haarukallisen verran. Se maistui niin hyvältä, että otan sen testiin lähiaikoina. Tosin voi myös käydä niin, että arrakkipunssia alkaa tulla korvista ulos jo parin suupalan jälkeen. Seuraava verkkolokimerkintäni tulee kuitenkin koskemaan kotitekoisia macaron-leivoksia.

Virallinen leivos

2011-01-13T20:44:00.001+02:00

Kirjoitin edellisen blogimerkintäni aluksi, että kilpikonnaleivos oli vuoden ensimmäinen virallinen leivos. Vuoden ensimmäinen, todennäköisesti myös viimeinen, todella virallinen leivos, tuli kuitenkin nautittua eilen ihan kuulkaa sentään vallan valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Siellä järjestettiin Tieteen päivien vastaanotto, jota emännöi itse opetusministeritar. Turha kieltää, ettenkö olisi ollut innoissani ja vähän tärkeänäkin ensivisiitistäni Smolnaan. Koko Smolna on kuin yksi valtava leivos, varsinkin sininen sali, jonka muhkeiden potkupuvunsinisten rokokootuolien pehmusteisiin olisin varmaan iskenyt makeannälkäisenä hampaani, jos olisin juonut yhdenkin lasillisen viiniä enemmän.

Sinisestä salista löytyy myös eräs karamelli maalaukseksi. Anna Kortelainen harmittelee kirjassaan "Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina" sitä, että Edelfeltin "ujo ja vakavakatseinen" Lukeva pariisitar II on päätynyt olemaan "edustustilojen seinäkukkasena". Oli miten oli, suurmiestaitelijan mahdollisen nuoruuden rakkauden hempeän vaaleanpunainen leninki sointui erinomaisesti yhteen taulun alapuolella olevalle pöydälle katettujen pikkuruisten bébé-leivosten kanssa. Koska olin tilaisuudessa kutsuttuna vieraana, pidättäydyn pisteyttämästä leivoksia ja totean vain, että valtiollinen bébé oli hyvin klassinen tapaus: murotaikinapohja, sisällä voikreemiä ja hiukan mansikkahilloa, päällä vaaleanpunaista pomadaa ja muutama nonparelli. Sen verran voin paljastaa, että söin leivoksia kolme kappaletta, mikä ei ole vähän, mutta ei niin paljoakaan (ne olivat pieniä!). Satakuntalaisittain ollaan siis kategoriassa "syä ennenku selkääs ottaa", johon käytetystä äänenpainosta riippuen mahtuu sekä Hesen kana-ateria, että Chez Dominiquen lounas (illallinen on niin kallis, että mieluummin ottaa selkäänsä).

Kortelainen kirjoittaa maalauksessa lukevasta pariisitaresta, eli Virginiestä, että tämä "vastaa katsojan katseeseen. Hän on lähellä katsojaa, miltei käden ulottuvilla draperiakankaan, viherkasvin ja divaanin rajaamassa tilassa." Kulttuuriantropologi Bo Lönnqvist puolestaan kirjoittaa leivoksia ja luksusta käsittelevässä kirjassaa näin (oma suomennokseni englannista, kirja on ilmestynyt kai myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta jostain syystä omistan siitä englanninkielisen käännöksen): "Leivoshaarukka - leivos ja kakku ovat ainoat leivonnaiset, joita ei syödä sormin - edustaa etäisyyttä, ruumiin ja taideteoksen välillä, korkean ja matalan välillä. Tämä miniatyyri, vaikkakin luonteeltaan monumentaalinen, tekee mässäilystä kultivoitunutta, aivan kuin suun ja herkun välillä olisi etäisyys, huolimatta läheisyydestä." Maalauksen Virginie vaikuttaa olevan lähellä, vaikka onkin tavoittamaton. Leivos synnyttää illuusion saavuttamattomuudesta, vaikka on yhden haarukaniskun päässä.

Koska leivosten syöminen kahvilusikalla on barbaarimaista ja inhottavaa, kävin pari päivää sitten ostamassa neljä leivoshaarukkaa. Saatan alkaa pitää yhtä käsilaukussa siltä varalta, että eksyn kahvilaan, joka tarjoilee leivoksia kuitenkaan varustamatta asiakkaita asianmukaisesti niiden käsittelyyn. Sellaisiakin on, hirvittävää, mutta totta. Pystyn lähes kuulemaan nakkilalaisen äitini kauhunkiljahduksen tässä kohtaa.

Satunnaisena loppukevennyksenä mainittakoon, että samaan aikaan kun olin Stockan kassalla maksamassa haarukoitani, viereisellä kassalla naishenkilö kysyi myyjältä, että "onks teillä sellaisia viinilaseja, joissa olis teksti 'wine'?" Ei kuulemma ollut. Harmi, sillä nyt rouvan ilmeisen uusavuton, mutta onneksi lukutaitoinen brittiystävä saattaa päätyä tarjoamaan viinilasissa vaikkapa ruskeaa kastiketta.

Kilpikonnaleivos

2011-01-10T22:17:00.000+02:00

Kilpikonnaleivos on ensimmäinen virallinen tänä vuonna syömäni leivos. Ehdin ottaa varaslähdön Fazerin perunaleivoksella, omena-marenkileivoksella ja kuorrutetulla muffinssilla, mutta koska jaoin ne kahden ystäväni kanssa, niitä ei voida ottaa lukuun. Jaettu leivos hukkaa jotain olennaista leivoksen syvimmästä olemuksesta: sokerilla kuorrutetusta annoksesta itsekkyyttä ja hedonismia. Siis juuri siitä, mikä tekee leivoksista niin tärkeitä mielenterveydelle. Leivoksia toki voi ja kannattaa syödä seurassa, mutta mikään ei ole masentavampi näky kuin kaksi ystävätärtä jakamassa pikkuriikkistä perunaleivosta veitsellä kahtia, ja sitten päivittelemässä, että onneksi tuli käytyä bodypumpissa aiemmin päivällä. Me sentään jaoimme leivokset juuresveitsellä ja ne huuhdeltiin alas pullolla port-viiniä.

Mutta kuten sanottua, kilpikonnaleivoksen söin ihan yksin. Ostin sen Stockmannilta ja se maksoi hämmästyttävän vähän, 2,73 euroa. Leivoksen sisuksena oli marenkikerroksia ja kahvin makuista kreemiä, se oli kuorrutettu ruskealla pomadalla ja koristeltu krokanteilla. Leivos oli aika suuri, niin suuri, että sen syöminen alkoi pian tuntua yksitoikkoiselta. Kuorrutusta oli turhan paksulti ja krokantti oli kaikkea muuta kuin croquant, rouskahtavan sijaan se oli pehmeää mussutettavaa. Kokonaisvaikutelma oli jauhoinen ja yksitotinen, jälkimakua saatteli morkkis. Leivoksen pitää olla syntisen hyvää, mutta siitä ei silti saa jäädä tunnetta, että katumusharjoituksena on tehtävä 30 vatsalihasliikettä.

Kilpikonnaleivos saa siis vain kaksi Marie-Antoinetten puuteroitua peruukkia viidestä. Raati kuitenkin kiittää edullista hintaa ja myöntää, että saattaisi kaikesta huolimatta, ajan ehkä ensin hiukan kullattua muistoja, sortua syömään samanlaisen öllökökkäreen vielä uudemmankin kerran.

Syökööt leivoksia!

2011-01-10T19:42:00.000+02:00

S’ils n’ont pas de pain, qu’ils mangent de la brioche! (Vapaa suomennos: Jos heillä ei ole leipää, niin syökööt leivoksia!) Ranskan kuningatar Marie-Antoinette ei todennäköisesti koskaan lausunut edellä mainittuja sanoja, mutta silti ne vainoavat häntä ja kaikkia leivosten ystäviä. Leivokset edustavat kaikkein keveintä kevytmielisyyttä. Ne ovat hävyttömän koristeellisia, ohittavat kilohinnaltaan moninkertaisesti perunan ja kaiken muun järkevän ja terveellisen ja ne on tarkoitettu syötäväksi yksin jakamisen sijaan. Kauhistus! Minun mielestäni ne ovat parasta mielialalääkettä. Siksi tein uudelle vuodelle 2011 lupauksen syödä enemmän leivoksia, vähintään yhden joka viikko. Jotta tätä lupausta ei perisi sama unohdus, kuin niitä kaikkia edellisiä, päätin koota kokemukseni sokerintahmeaksi blogiksi.