Prinsessakakku

Muistan, kun ensimmäisen kerran näin isäni tekevän prinsessakakkua. Elettiin vuotta x kultaisella 90-luvulla. Isä sovitti leipomossamme vihreää marsipaania kakun päälle ja sen jälkeen koristeli komeuden sokerimassaruusuilla. Pidin hökötystä höpsönä, mauttomana ja nousukasmaisena. Minun maailmassani ainoat legitiimit ja asialliset marsipaanilla päällystetyt kakut olivat käpykakkuja ja banaanikakkuja. 

Prinsessakakkua kohtaan tuntemani ylenkatse jatkui pitkään. Kunnes sitten koitti vuosi 2012, prinsessa Estellen ristiäiset ja prinsessakakkukuume. Ja kuumeessa olin minäkin, sillä muuten en olisi voinut katsoa ristiäisiä keskellä arkipäivää kotisohvalta ja syödä sitä, prinsessakakun palaa. Hyväähän se oli ja sangen asiallista, virallisen tuntuista jopa. Mutta pitikö se marsipaani muuttaa vihreästä vaaleanpunaiseen? Yäk.

       

Diamond jubilee

Juhlimme eilen muutaman Windsorin suvulle uskollisen rojalistin kesken Diamond jubileeta. Valmistin juhlan kunniaksi Union Jack -henkisen  sponge-kakun ja Pimm's-hyytelöä.

Kakun ohje oli mitä helpoin ja se onnistui hyvin. Itselleni uskollisena tarjoilin sen kuitenkin liian kylmänä (leipomuksiani vaivaa sellainen kirous, että onnistun yleensä lähes täydellisesti, hampaankoloon jää kuitenkin aina jotain pientä ja ärsyttävää). Kun kävin rääppimässä juhlan jo päättyessä tarjottimelle jääneestä kakunlopusta pienen palasen, huomasin, että voikreemi oli huoneenlämpöisenä huomattavasti maistuvampaa kuin jääkaappikovana. Oh dear.

Resepti oli peräisin erinomaiselta BBC Good Food -sivustolta, josta löytyy muitakin fantastisia jubilee-reseptejä.

Pimm's-hyytelöstä en muistanut ottaa kuvaa. Reseptiä ja kuvaa siitä, miltä sen olisi pitänyt näyttää, voi ihailla täällä. Omani luonollisesti näytti melkein yhtä hyvältä: yritin valuttaa mansikkamassaa yön yli Mikan mummolta perityn keittiöpyyhkeen läpi, joka kuitenkin urhoollisesti piti koko massan sisässään aamuun asti muutamaa tippaa lukuunottamatta. Olisi pitänyt arvata, että keittiöpyyhe tuskin pääsee täyttämään 40-vuoden kunniakasta ikää olematta aika robustia tekoa. Hyytelöstäni tuli siis sangen paksua ja sameaa.

Elvytystä macaronien voimalla

Pitäisi kirjoittaa nelisivuinen paperi konferenssiin. Siispä: olen lakannut kynteni, siivonnut keittiötä ja lukenut kaikki mahdolliset hipster-mormoniäitien blogit, jotka olen vain onnistunut löytämään bittiavaruudesta. Kaikesta tästä kovasta yrityksestä huolimatta inspiraatio on edelleen hukassa. Looginen johtopäätös: voisin yrittää elvyttää tätä jo uinahtanutta blogiani. 

Ensimmäinen askel: kehitä uusi epilepsiakohtauksia aiheuttava ulkoasu. Check. Toinen askel: lakkaa kynsiin vielä yksi kerros lisää. Check. Kolmas askel: kaiva arkistoista kuvia kaikista viimeisen puolen vuoden aikana syödyistä macaron-pikkuleivistä. Tässä:

Café Esplanadin macaron: toivottoman kuiva.

Stockmannin metsämarjamacaronit: täyte kuin viinikumia. Söpöjä toki.

Pierre Hermé Pariisissa: jos näitä saisi aina, ei koskaan tarvitsisi syödä mitään muuta.

Ja tuli niitä tehtyä itsekin. Note to self: pese uuni.

Nämä valmistuivat Halloween-juhliin. Kuorten väri on oranssi, välistä valuu jäteöljyä, eli lakritsatoffeeta.

Valkosuklaatäytteellä.

Kuvien erinomaisen huonosta laadusta kiitän kännykkääni. Macaroneja on toki tullut syötyä myös ylläesitettyjen lisäksi, mutta toisinaan suu on dokumentointivälineistöä nopeampi. Olen saanut erinomaisia macaroneja tuliaisiksi ainakin Lontoosta ja Dublinista. Viimeksi tein niitä itse viime viikonloppuna ystävän polttareihin: otin hädissäni valkoisiksi tarkoitetut kuoret uunista liian aikaisin (ne kellastuvat herkästi) sillä seurauksella, että ne jäivät aavistuksen raaoiksi ja liiskaantuivat tarjoilukulhon pohjalle. Polttareiden jälkeisenä päivänä söin liistantuneen macaron-massan sormin kulhon pohjalta tv:n ääressä. Rakastan rääppimistä. Pitänee pilata macaronit useamminkin (se on aika helppoa).  

Puhvetissa

Lapsuuteni kulinaariset tähtihetket liittyvät kotileipomoamme (ja ravintola Martinan kanakoria) lukuun ottamatta lähes yksinomaan erilaisiin buffet-pöytiin, eli puhvetteihin. Muistan lämmöllä Ikaalisten kylpylän ravintolan puhvettia, jossa sain syödä jätskiä niin paljon kuin jaksoin. Ja jaksoinhan minä. Niiden muutamien harvojen hotellien, joissa pääsin lapsena yöpymään, aamiaispuhvetit tekivät minuun suuren vaikutuksen. Muistaakseni törmäsin fantastisen dekadenttiin tuotteeseen nimeltä suklaalevite ensimmäisen kerran hotelliaamiaisella Israelin Eilatissa. Ruotsinlaivojen puhvetit olivat tietysti aivan omaa luokkaansa. Pakollinen lautasellinen nakkeja ja ranskalaisia perunoita, jonka jälkeen saattoi keskittyä pääasiaan eli silmittömään jälkkäreiden ahmimiseen. Sen jälkeen sai vielä mennä hyttiin syömään viinikumeja ja englanninlakritsaa. Eräänlainen vedenpäällinen taivas, siis.

Edellä kerrottua taustaa vasten ei liene yllätys, että pidän Kakkugallerian kakku- ja leivospuhvettia erinomaisena innovaationa. Minä, poikaystävä ja jo aiemmista blogipäivityksistä tuttu seniori kävimme noin viikko sitten testaamassa Kakkugallerian Fredrikinkadun kahvilan puhvettikunnon. Hintavaihtoehdot olivat 11 ja 13,50 euroa, riippueen siitä, mitä asiakas valitsi juomaksi. Minä päädyin teehen, seniori kahviin ja poikaystävä, hiukan uhkarohkeasti, kuten myöhemmin tullaan osoittamaan, Laitilan limuun.


Kakkugallerian kakkupuhvetti osoittautui heti kättelyssä lieväksi huiputukseksi, sillä herkkuja ei suinkaan tarjoiltu määritelmän mukaisesti noutopöydästä, vaan ne piti käydä valitsemassa vitriinistä ja pyytää sitten haluamansa pala myyjältä. Aidot puhvettien ystävät ymmärtänevät heti tässä käytännössä piilevän ongelman: kakunsyöjä alkaa häpeillen laskea syömiään annoksia ja epäillä, että myyjä tekee tuomiten samoin, joko kaupallisista syistä tai muuten vain pitäen puhvettihenkilöä suurena rohmuna ja tulevana sydän- ja verisuonipotilaana. Seurauksena itsetietoinen puhvettirohmu lopettaa syömisen paineen alaisena aiemmin, kuin kenties muuten olisi tehnyt, eikä täten saa  rahoilleen täyttä vastinetta! Tämän kirjoitettuani, voin kuitenkin vakuuttaa, että me kyllä urhoollisesti söimme itsemme ähkyyn mahdollisesta paheksunnasta piittaamatta.


Seniori lähti kaukaa viisaasti liikenteeseen raikkaalla mustikkatartaletilla, poikaystävän valitessa passion-juustokakun. Minä puolestani valitsin, kuin pahainen amatööri, heti alkuun tuhdin palan suklaa-pähkinäkakkua. No, niinhän siinä sitten kävi, että hikoilin suklaata jo ennen kuin pala oli edes syöty. Kiristämällä ja uhkailemalla sain poikaystävän syömään muutaman haarukallisen kakustani. Hänen passion-juustokakkunsa oli hyvää ja melko raikastakin (tiedän, koska maistoin), samoin mustikkatartaletti (maistoin sitäkin). "Tosi hyvää!" totesi seniori.Oli siis aika siirtyä takaisin tiskille.

Virheestäni viisastuneena ja myös hiukan siipeeni saaneena otin minä nyt puolestani mustikkatartaletin. Seniori siirtyi johdonmukaisesti mansikkatartalettiin ja poikaystävä valitsi tiskin kahdesta suklaakakusta sen toisen eli marmorisuklaakakun. Tässä vaiheessa poikaystävän turnajaiskestävyys alkoi osoittaa heikkenemisen merkkejä: hän harmitteli päätöstään ottaa juomaksi imelä limu ja lusikoi kakkuaan hiukan innottomasti, vaikka se kuulemma periaatteessa hyvää olikin. "Tosi hyvää!" totesi seniori taas. Mustikkatartaletti maistui minullekin ja olin valmis kolmanteen erään, joka osoittautuikin viimeiseksi.

Tuolista nouseminen ja kohti kakkuvitriiniä käveleminen paljasti, miten täynnä vatsa alkoi olla jo tässä vaiheessa. Poikaystävä kysyi hölmön toiveikkuutta kasvoillaan, kuuluivatko mahdollisesti myös suolaiset piirakat puhvettiin. Eivät, kuului myyjän tyly tuomio. Kolmantena kakkunaan seniori päätti nauttia sitruunamarenkikakkua, kun minä ja poikaystävä otimme blogin hengessä leivokset; minulle mansikka-herukka-vanilja (jos muistan oikein) ja hänelle mango-lime. Molempia leivoksia vaivasi vauvanruokamaisuus, mutta eri tavoin. Minun leivokseni oli niin pehmeä mössöisessä mousseisuudessaan (Mousse muuten lausutaan "musse"! Pääni on räjähtää joka kerta, kun teeveestä tulee se kissanruokamainos, jossa Piitu Uski puhuu ääni kehräten moussesta, siis lausuttuna niin kuin se kirjoitetaan!), että sen olisi voinut imeä vähän paksumman pillin läpi, poikaystävän leivoksessa taas maistui Piltti-purkeista tuttu mangosose. "Tosi hyvää!", seniori hehkutti omaa kakkuaan.

Kun kolmannen annoksen jälkeen vilkaisin vitriiniä, en tuntenut enää pienintäkään mielitekoa testata vaikkapa mustaherukka-suklaakakkua tai sacheria. Peli oli pelattu ja puhvetti oli vaatinut uhrinsa. Iloinen yllätys oli se, että määrä ei dominoinut laatua, vaikka maistelun edetessä kävikin  päinvastoin, kuin maistellessamme kaveriporukalla viinejä, eli kriittisyys kasvoi pala palalta. Vaikka blogin nimi onkin sokerihumala, en silti pidä sitä kovin toivottavana olotilana, enkä siksi usko, että tulen vierailemaan puhvetissa kovin pian uudestaan. Mutta varmasti jossain vaiheessa ähky unohtuu ja kakkupuhvettihammasta alkaa taas kolottaa. Joitain asioita ei koskaan opi, onneksi.

Sokeriamnesia ja muita mielenhäiriöitä

Tiede-lehden mukaan onnistuneen loman jälkeen työpaikan ovikoodi ja sähköpostin salasana ovat unohtuneet.    Minä olen lomani aikana unohtanut, miltä tuo kesäkuussa syömäni yllä (ja alla) oleva Ekbergin tuhatlehtileivos maistui. Muistaakseni se oli tahmea ja työläs, mutta oliko se tuolloin mielestäni hyvä vai huono asia, sitä en saa päähäni.

Onneksi herkkusuu ei unohda syömistä lomallakaan. Siksi olen dumpannut tähän kaikki kamerasta löytyneet herkkukuvat. Syvänalyysejä ja arvosanoja ei tällä kertaa heru. Ensimmäistä kertaa elämässään vuosilomaa viettävä kun ei halua katsoa marsipaanihevosen suuhun, vaan yrittää nauttia kritiikittömästi kaikesta. Tai sitten helle vain tekee hallaa ajattelukyvylle, mene ja tiedä, lopputulos on kuitenkin sama: tyhjä pää ja avoin suu.

Jostain syystä kuitenkin nimenomaan leivosten syöminen jäi vähiin kesällä (kompensoin parhaani mukaan muilla herkuilla). Kenties aloin yhdistää sen arkeen ja velvollisuuksiin. Blogin päivittäminenkin kun alkoi hetkittäin tuntua työltä. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut kirjoittaa syvällistä pohdintaa siitä, mikä oikeastaan on leivoksen määritelmä. Mikä on kakkupalan ja leivoksen ero? Voiko konditoriassa myytävä, pieneen kuppiin rakennettu mousse olla leivos? (Nämä olivat muuten kaikkialla Brysselissä viime kesänä ja nyt alkavat pikkuhiljaa rantautua Helsinkiinkin. Kuppimousseihin tulen varmasti palaamaan syksyn mittaan. Mutta takaisin asiaan:) Erityisesti leivosten pisteyttäminen on tuntunut koko ajan työläältä ja keinotekoiselta. Soimasin itseäni kriteerien epämääräisyydestä ja läpinäkymättömyydestä. Kaiken kaikkiaan blogiani leimasi tuskastuttava leväperäinen epäsystemaattisuus ja -tieteellisyys. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhtyä kaikkien aikojen järjestelmällisimmäksi leivostieteilijäksi.

Kunnes älysin miten älytön koko hanke oli. Jos aion ryhtyä tekemään väitöstutkimusta, kuten aion, en kaipaa vapaa-aikaani toista samanlaista riippakiveä. Asia olkoon toinen sitten kun ryhdyn kirjoittamaan massiivista leivosten historiaa ja nykypäivää kartoittavaa suurensyklopediaa, mutta siihen tarttumista odotellessa yritän palauttaa hauskuuden leivosten syömiseen. Tästä lähtien en aio antaa leivoksille arvosanoja, lukuunottamatta ehkä satunnaisia syrjähyppyjä Gazzetta dello Sportin pisteytysjärjestelmän pariin (mutta sitä voikin käyttää koko elämän pisteyttämiseen, esimerkiksi parisuhteemme on poikaystäväni mukaan 7,5 pisteen arvoinen, mikä on kuulemma oikein hyvä). Aion jopa mennä niin pitkälle, että ryhdyn venyttämään leivoksen käsitettä. Blogissa on jo aikaisemmin nähty piirakoiden, kakkujen ja jälkiruokien satunnaisia esiintymisiä, jotka tullevat täten yleistymään.  

Kiltiksi en kuitenkaan aio ryhtyä. Jos leivos on huono, niin sanon sen. Jos se on hyvä, niin myönnän senkin pitkin hampain. Viimeksi jouduin muuten nöyrtymään vasemmalla olevan bouché-leivoksen suhteen. Ostin Mäkilän leipomon muovilaatikkoon pakatun leivoksen Nakkilan Onnipekasta, joka on Suomen suurin kolmen K:n marketti, uhkuen kerran Pariisissa turistina käyneen (Olen kyllä käynyt siellä monta kertaa, kyseessä on rinnastus!) pääkaupunkiseutulaisen snobin ylemmyyttä. Leivoksen nimi oli kirjoitettu laatikkoon muotoon "buce" (lausutaan "pusee"). Vastoin odotuksiani ja osittaiseksi pettymyksekseni leivos osoittautui erinomaiseksi. Söin sen vielä ilottomien pisteytysten aikakaudella, joten kerrottakoon tässä, että annoin nakkilalais-porilaiselle puseelle neljä pistettä. Kaksi natiivia koemaistajaa antoivat leivokselle amatöörimäisen hövelisti täydet pisteet, mutta koska tässä uudessa alussani suhtaudun ilkkumattoman vakavasti myös nahkiaisten syöjien mielipiteisiin, saamme leivoksen pistekeskiarvoksi varsin kunnioitetavat noin 4,67 pistettä. Ohessa olevassa kuvasarjassa näyte oikeaopisesta leivostuomaroinnista.

Alla vielä muutamia tunnelmakuvia kesästä. Ystävän valmistujaisissa Espan puistossa nautittiin Chjokon macaroneja, jotka hävisivät Laduréen vastaaville, mutta pahus vieköön, päihittivät kyllä omani (aion yrittää macaron-maakarointia piakkoin uudestaan ja tulen varmasti jälleen dokumentoimaan hankkeen tänne karmaisevia yksityiskohtia myöten). Macaronit (ja mansikat) huuhdeltiin alas kuohuviinillä, joka sopii tunnetusti kaiken kaveriksi. Makean syötävän kanssa sääntö on kai se, että juoman pitäisi olla vielä makeampaa, mutta kuka niistä kaikista säännöistä jaksaa pitää kirjaa.

Jossain vaiheessa kesää tuli myös syötyä Stockalta ostettu samppanjaleivos, jonka tarkkaa nimeä en muista, muuta kuin sen verran, että siinä esiintyi sana "samppanja". Samaa ei voinut sanoa leivoksen mausta. Minua ärsyttää samppanja-termin viljeleminen yhteyksissä, joissa Ranskan Champagnen maakunnassa valmistettu kuohuva vaalea viini ei ole ollut lähintä Alkoa lähempänä. Esimerkiksi muuten niin syvästi rakastamassani Ekbergin samppanjakorkissa on punssia, ei samppanjaa. Mikä tahansa kuohuviini ei ole samppanjaa. Sen pitää joko tulla yllä mainitusta ranskalaisesta provinssista tai sitten Neuvostoliitosta. Jostain syystä hyväksyn suuren ja suuruudenhullun entisen naapurimaamme pyrkimykset tuottaa luksusta massoille ja pidän niitä jopa sympaattisina. Siitäkin huolimatta, kuinka siinä lopulta sitten kävi. Tai ehkä juuri siksi.

Ja kun kerran termien täsmällisyydestä on puhe, niin tähän sopii hyvin kuva Porin lahjasta (tai yhdestä niistä monista) maailmalle, nimittäin masa-liisasta. Ihmiset, unohtakaa naurettavat ja hienostelevat mokkapalat, sillä todellisuudessa on kyse, ei enemmästä eikä vähemmästä, kuin ala-asteen myyjäisten ja disejen vakiokauppatavarasta, masa-liisasta. Minä en ollut edes kuullut mistään mokkapaloista ennen kuin kaksikymppisenä muutin Helsinkiin.

Loppuun vielä kesäinen kuva Tampereen Ojakadun Vohvelikahvilassa nautitusta vohvelista. Joka oli keskinkertainen.

Ensi kertaan, höpönassut! Lupaan, että siihen menee vähemmän, kuin kolme kuukautta.