Lapsuuteni kulinaariset tähtihetket liittyvät kotileipomoamme (ja ravintola Martinan kanakoria) lukuun ottamatta lähes yksinomaan erilaisiin buffet-pöytiin, eli puhvetteihin. Muistan lämmöllä Ikaalisten kylpylän ravintolan puhvettia, jossa sain syödä jätskiä niin paljon kuin jaksoin. Ja jaksoinhan minä. Niiden muutamien harvojen hotellien, joissa pääsin lapsena yöpymään, aamiaispuhvetit tekivät minuun suuren vaikutuksen. Muistaakseni törmäsin fantastisen dekadenttiin tuotteeseen nimeltä suklaalevite ensimmäisen kerran hotelliaamiaisella Israelin Eilatissa. Ruotsinlaivojen puhvetit olivat tietysti aivan omaa luokkaansa. Pakollinen lautasellinen nakkeja ja ranskalaisia perunoita, jonka jälkeen saattoi keskittyä pääasiaan eli silmittömään jälkkäreiden ahmimiseen. Sen jälkeen sai vielä mennä hyttiin syömään viinikumeja ja englanninlakritsaa. Eräänlainen vedenpäällinen taivas, siis.
Edellä kerrottua taustaa vasten ei liene yllätys, että pidän Kakkugallerian kakku- ja leivospuhvettia erinomaisena innovaationa. Minä, poikaystävä ja jo aiemmista blogipäivityksistä tuttu seniori kävimme noin viikko sitten testaamassa Kakkugallerian Fredrikinkadun kahvilan puhvettikunnon. Hintavaihtoehdot olivat 11 ja 13,50 euroa, riippueen siitä, mitä asiakas valitsi juomaksi. Minä päädyin teehen, seniori kahviin ja poikaystävä, hiukan uhkarohkeasti, kuten myöhemmin tullaan osoittamaan, Laitilan limuun.
Kakkugallerian kakkupuhvetti osoittautui heti kättelyssä lieväksi huiputukseksi, sillä herkkuja ei suinkaan tarjoiltu määritelmän mukaisesti noutopöydästä, vaan ne piti käydä valitsemassa vitriinistä ja pyytää sitten haluamansa pala myyjältä. Aidot puhvettien ystävät ymmärtänevät heti tässä käytännössä piilevän ongelman: kakunsyöjä alkaa häpeillen laskea syömiään annoksia ja epäillä, että myyjä tekee tuomiten samoin, joko kaupallisista syistä tai muuten vain pitäen puhvettihenkilöä suurena rohmuna ja tulevana sydän- ja verisuonipotilaana. Seurauksena itsetietoinen puhvettirohmu lopettaa syömisen paineen alaisena aiemmin, kuin kenties muuten olisi tehnyt, eikä täten saa rahoilleen täyttä vastinetta! Tämän kirjoitettuani, voin kuitenkin vakuuttaa, että me kyllä urhoollisesti söimme itsemme ähkyyn mahdollisesta paheksunnasta piittaamatta.
Seniori lähti kaukaa viisaasti liikenteeseen raikkaalla mustikkatartaletilla, poikaystävän valitessa passion-juustokakun. Minä puolestani valitsin, kuin pahainen amatööri, heti alkuun tuhdin palan suklaa-pähkinäkakkua. No, niinhän siinä sitten kävi, että hikoilin suklaata jo ennen kuin pala oli edes syöty. Kiristämällä ja uhkailemalla sain poikaystävän syömään muutaman haarukallisen kakustani. Hänen passion-juustokakkunsa oli hyvää ja melko raikastakin (tiedän, koska maistoin), samoin mustikkatartaletti (maistoin sitäkin). "Tosi hyvää!" totesi seniori.Oli siis aika siirtyä takaisin tiskille.
Tuolista nouseminen ja kohti kakkuvitriiniä käveleminen paljasti, miten täynnä vatsa alkoi olla jo tässä vaiheessa. Poikaystävä kysyi hölmön toiveikkuutta kasvoillaan, kuuluivatko mahdollisesti myös suolaiset piirakat puhvettiin. Eivät, kuului myyjän tyly tuomio. Kolmantena kakkunaan seniori päätti nauttia sitruunamarenkikakkua, kun minä ja poikaystävä otimme blogin hengessä leivokset; minulle mansikka-herukka-vanilja (jos muistan oikein) ja hänelle mango-lime. Molempia leivoksia vaivasi vauvanruokamaisuus, mutta eri tavoin. Minun leivokseni oli niin pehmeä mössöisessä mousseisuudessaan (Mousse muuten lausutaan "musse"! Pääni on räjähtää joka kerta, kun teeveestä tulee se kissanruokamainos, jossa Piitu Uski puhuu ääni kehräten moussesta, siis lausuttuna niin kuin se kirjoitetaan!), että sen olisi voinut imeä vähän paksumman pillin läpi, poikaystävän leivoksessa taas maistui Piltti-purkeista tuttu mangosose. "Tosi hyvää!", seniori hehkutti omaa kakkuaan.
