Kilpikonnaleivos

Kilpikonnaleivos on ensimmäinen virallinen tänä vuonna syömäni leivos. Ehdin ottaa varaslähdön Fazerin perunaleivoksella, omena-marenkileivoksella ja kuorrutetulla muffinssilla, mutta koska jaoin ne kahden ystäväni kanssa, niitä ei voida ottaa lukuun. Jaettu leivos hukkaa jotain olennaista leivoksen syvimmästä olemuksesta: sokerilla kuorrutetusta annoksesta itsekkyyttä ja hedonismia. Siis juuri siitä, mikä tekee leivoksista niin tärkeitä mielenterveydelle. Leivoksia toki voi ja kannattaa syödä seurassa, mutta mikään ei ole masentavampi näky kuin kaksi ystävätärtä jakamassa pikkuriikkistä perunaleivosta veitsellä kahtia, ja sitten päivittelemässä, että onneksi tuli käytyä bodypumpissa aiemmin päivällä. Me sentään jaoimme leivokset juuresveitsellä ja ne huuhdeltiin alas pullolla port-viiniä.

Mutta kuten sanottua, kilpikonnaleivoksen söin ihan yksin. Ostin sen Stockmannilta ja se maksoi hämmästyttävän vähän, 2,73 euroa. Leivoksen sisuksena oli marenkikerroksia ja kahvin makuista kreemiä, se oli kuorrutettu ruskealla pomadalla ja koristeltu krokanteilla. Leivos oli aika suuri, niin suuri, että sen syöminen alkoi pian tuntua yksitoikkoiselta. Kuorrutusta oli turhan paksulti ja krokantti oli kaikkea muuta kuin croquant, rouskahtavan sijaan se oli pehmeää mussutettavaa. Kokonaisvaikutelma oli jauhoinen ja yksitotinen, jälkimakua saatteli morkkis. Leivoksen pitää olla syntisen hyvää, mutta siitä ei silti saa jäädä tunnetta, että katumusharjoituksena on tehtävä 30 vatsalihasliikettä.

Kilpikonnaleivos saa siis vain kaksi Marie-Antoinetten puuteroitua peruukkia viidestä. Raati kuitenkin kiittää edullista hintaa ja myöntää, että saattaisi kaikesta huolimatta, ajan ehkä ensin hiukan kullattua muistoja, sortua syömään samanlaisen öllökökkäreen vielä uudemmankin kerran.