Sokeriamnesia ja muita mielenhäiriöitä

Tiede-lehden mukaan onnistuneen loman jälkeen työpaikan ovikoodi ja sähköpostin salasana ovat unohtuneet.    Minä olen lomani aikana unohtanut, miltä tuo kesäkuussa syömäni yllä (ja alla) oleva Ekbergin tuhatlehtileivos maistui. Muistaakseni se oli tahmea ja työläs, mutta oliko se tuolloin mielestäni hyvä vai huono asia, sitä en saa päähäni.

Onneksi herkkusuu ei unohda syömistä lomallakaan. Siksi olen dumpannut tähän kaikki kamerasta löytyneet herkkukuvat. Syvänalyysejä ja arvosanoja ei tällä kertaa heru. Ensimmäistä kertaa elämässään vuosilomaa viettävä kun ei halua katsoa marsipaanihevosen suuhun, vaan yrittää nauttia kritiikittömästi kaikesta. Tai sitten helle vain tekee hallaa ajattelukyvylle, mene ja tiedä, lopputulos on kuitenkin sama: tyhjä pää ja avoin suu.

Jostain syystä kuitenkin nimenomaan leivosten syöminen jäi vähiin kesällä (kompensoin parhaani mukaan muilla herkuilla). Kenties aloin yhdistää sen arkeen ja velvollisuuksiin. Blogin päivittäminenkin kun alkoi hetkittäin tuntua työltä. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut kirjoittaa syvällistä pohdintaa siitä, mikä oikeastaan on leivoksen määritelmä. Mikä on kakkupalan ja leivoksen ero? Voiko konditoriassa myytävä, pieneen kuppiin rakennettu mousse olla leivos? (Nämä olivat muuten kaikkialla Brysselissä viime kesänä ja nyt alkavat pikkuhiljaa rantautua Helsinkiinkin. Kuppimousseihin tulen varmasti palaamaan syksyn mittaan. Mutta takaisin asiaan:) Erityisesti leivosten pisteyttäminen on tuntunut koko ajan työläältä ja keinotekoiselta. Soimasin itseäni kriteerien epämääräisyydestä ja läpinäkymättömyydestä. Kaiken kaikkiaan blogiani leimasi tuskastuttava leväperäinen epäsystemaattisuus ja -tieteellisyys. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhtyä kaikkien aikojen järjestelmällisimmäksi leivostieteilijäksi.

Kunnes älysin miten älytön koko hanke oli. Jos aion ryhtyä tekemään väitöstutkimusta, kuten aion, en kaipaa vapaa-aikaani toista samanlaista riippakiveä. Asia olkoon toinen sitten kun ryhdyn kirjoittamaan massiivista leivosten historiaa ja nykypäivää kartoittavaa suurensyklopediaa, mutta siihen tarttumista odotellessa yritän palauttaa hauskuuden leivosten syömiseen. Tästä lähtien en aio antaa leivoksille arvosanoja, lukuunottamatta ehkä satunnaisia syrjähyppyjä Gazzetta dello Sportin pisteytysjärjestelmän pariin (mutta sitä voikin käyttää koko elämän pisteyttämiseen, esimerkiksi parisuhteemme on poikaystäväni mukaan 7,5 pisteen arvoinen, mikä on kuulemma oikein hyvä). Aion jopa mennä niin pitkälle, että ryhdyn venyttämään leivoksen käsitettä. Blogissa on jo aikaisemmin nähty piirakoiden, kakkujen ja jälkiruokien satunnaisia esiintymisiä, jotka tullevat täten yleistymään.  

Kiltiksi en kuitenkaan aio ryhtyä. Jos leivos on huono, niin sanon sen. Jos se on hyvä, niin myönnän senkin pitkin hampain. Viimeksi jouduin muuten nöyrtymään vasemmalla olevan bouché-leivoksen suhteen. Ostin Mäkilän leipomon muovilaatikkoon pakatun leivoksen Nakkilan Onnipekasta, joka on Suomen suurin kolmen K:n marketti, uhkuen kerran Pariisissa turistina käyneen (Olen kyllä käynyt siellä monta kertaa, kyseessä on rinnastus!) pääkaupunkiseutulaisen snobin ylemmyyttä. Leivoksen nimi oli kirjoitettu laatikkoon muotoon "buce" (lausutaan "pusee"). Vastoin odotuksiani ja osittaiseksi pettymyksekseni leivos osoittautui erinomaiseksi. Söin sen vielä ilottomien pisteytysten aikakaudella, joten kerrottakoon tässä, että annoin nakkilalais-porilaiselle puseelle neljä pistettä. Kaksi natiivia koemaistajaa antoivat leivokselle amatöörimäisen hövelisti täydet pisteet, mutta koska tässä uudessa alussani suhtaudun ilkkumattoman vakavasti myös nahkiaisten syöjien mielipiteisiin, saamme leivoksen pistekeskiarvoksi varsin kunnioitetavat noin 4,67 pistettä. Ohessa olevassa kuvasarjassa näyte oikeaopisesta leivostuomaroinnista.

Alla vielä muutamia tunnelmakuvia kesästä. Ystävän valmistujaisissa Espan puistossa nautittiin Chjokon macaroneja, jotka hävisivät Laduréen vastaaville, mutta pahus vieköön, päihittivät kyllä omani (aion yrittää macaron-maakarointia piakkoin uudestaan ja tulen varmasti jälleen dokumentoimaan hankkeen tänne karmaisevia yksityiskohtia myöten). Macaronit (ja mansikat) huuhdeltiin alas kuohuviinillä, joka sopii tunnetusti kaiken kaveriksi. Makean syötävän kanssa sääntö on kai se, että juoman pitäisi olla vielä makeampaa, mutta kuka niistä kaikista säännöistä jaksaa pitää kirjaa.

Jossain vaiheessa kesää tuli myös syötyä Stockalta ostettu samppanjaleivos, jonka tarkkaa nimeä en muista, muuta kuin sen verran, että siinä esiintyi sana "samppanja". Samaa ei voinut sanoa leivoksen mausta. Minua ärsyttää samppanja-termin viljeleminen yhteyksissä, joissa Ranskan Champagnen maakunnassa valmistettu kuohuva vaalea viini ei ole ollut lähintä Alkoa lähempänä. Esimerkiksi muuten niin syvästi rakastamassani Ekbergin samppanjakorkissa on punssia, ei samppanjaa. Mikä tahansa kuohuviini ei ole samppanjaa. Sen pitää joko tulla yllä mainitusta ranskalaisesta provinssista tai sitten Neuvostoliitosta. Jostain syystä hyväksyn suuren ja suuruudenhullun entisen naapurimaamme pyrkimykset tuottaa luksusta massoille ja pidän niitä jopa sympaattisina. Siitäkin huolimatta, kuinka siinä lopulta sitten kävi. Tai ehkä juuri siksi.

Ja kun kerran termien täsmällisyydestä on puhe, niin tähän sopii hyvin kuva Porin lahjasta (tai yhdestä niistä monista) maailmalle, nimittäin masa-liisasta. Ihmiset, unohtakaa naurettavat ja hienostelevat mokkapalat, sillä todellisuudessa on kyse, ei enemmästä eikä vähemmästä, kuin ala-asteen myyjäisten ja disejen vakiokauppatavarasta, masa-liisasta. Minä en ollut edes kuullut mistään mokkapaloista ennen kuin kaksikymppisenä muutin Helsinkiin.

Loppuun vielä kesäinen kuva Tampereen Ojakadun Vohvelikahvilassa nautitusta vohvelista. Joka oli keskinkertainen.

Ensi kertaan, höpönassut! Lupaan, että siihen menee vähemmän, kuin kolme kuukautta.