Sammakkoleivos

Kun olin lapsi ja nuori isälläni oli leipomo. Leipomon oli perustanut isoisäni, jolta isäni osti sen isoisäni jäädessä eläkkeelle. Leipomollamme oli kaksi arkkivihollista: läheinen Euromarket ja Sarpin leipomo. Olen jopa suorittanut pienimuotoista teollisuusvakoilua Sarpilla, kun isäni joskus 90-luvulla passitti minut pyytämään kilpailijalta hinnastoa sillä verukkeella, että luokkamme oli järjestämässä myyjäisiä, jonne oli tarkoitus tilata tuotteita Sarpilta. Tarina oli tietysti tekaistu, enkä valitettavasti enää muista sainko hinnaston haltuuni vai en. Todennäköisesti en.

Meidän leipomomme lakkasi olemasta joskus 2000-luvun alussa, kun isäni vuorostaan jäi eläkkeelle. Sarpi sen sijaan porskuttaa edelleen ja Sarpin sammakkoleivoksista on tullut jonkin asteinen porilainen instituutio. Vaikka oli niitä meilläkin valkoimissa. Kävin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Porissa sitten uuden vuoden ja uudenvuodenlupauksen ja oli itsestän selvää, että maakuntamatkaan pitäisi liittää paikalliseen leivoskulttuuriin tutustumista. Yksi Sarpin kahviloista sijaitsee Porin kauppatorin kupeessa, samoin kuin isovanhempieni asunto, joten kutsuin heidät mukaani arviointi-iskulle.

Olin aluksi hiukan huolissani siitä, miten isovanhempani suhtautuisivat vierailuun vihollisen maaperällä, mutta he ottivat kutsun vastaan mukisematta ja selvästi kiinnostuneina. Isovanhempani ovat mainioita hahmoja: isoisä, eli Tussa, on sähköjänismäisellä energialla varustettu karjalainen, jonka eläkepäivien harrastuksiin kuuluu muun muassa roskalaatikosta pelastettujen sähkölaitteiden korjaaminen. Hän nauttii ihmisten, jopa tuppisuiden satakuntalaisten, kanssa höpöttelystä ja tuntee suurin piirtein kaikki myyjät sekä Porin torilla että kauppahallissa. Isoäitini, eli Mummu, puolestaan on juuriltaan perisatakuntalainen ja vieraiden seurassa selvästi vähemmän höveli kuin isoisäni, mutta omiaan kohtaan ylitsevuotavan lämmin ja huolehtivainen. Hiukan hössöttävän ulkokuoren alla hän on erittäinen voimakastahtoinen ja vahva nainen.

Sarpin kahvila Porin kauppatorin reunalla on lähempänä huoltoaseman kahvilaa kuin Helsingin Ekbergiä, mutta ihan hyvällä tavalla. Jos Helsingin kahviloiden asikaskunnassa ovat yliedustettuina nuoret hipsterit ja keski-iän ylittäneet rouvasihmiset, niin Porissa kahviloita kansoittavat keski-ikäiset miehet tuulitakeissaan. Pori on sillä tavalla henkisesti lähellä arabimaata, että kahviloissa istuskeleminen on miesten hommaa. Kun astuimme sisään kahvilaan, ei siellä ollut myyjän lisäksi yhtään naisihmistä, tosin kolmea kyynärpäihinsä nojailevaa reiskaa nyt ei voi pitää minään ruuhkana.

Sammakkoleivoksia (3,30 EUR) oli tarjolla sekä vaaleanpunaisena että vihreänä. Itse asiassa tiskissä oli esillä vain vaaleanpunaisia, mutta asiaa tiedusteltuamme meille myytiin tiskin alta myös vihreitä. Olisiko kyseessä ollut joku myöhäinen ystävänpäiväerä? Myyjä vakuutti meille, että sammakoissa ei värin lisäksi ole muuta eroa kuin vaaleanpunaisessa kuorrutuksessa oleva mansikka-aromi (vihreässä ei siis asiaankuuluvasti ollut mitään ylimääräistä aromia). Otimme kolmeen pekkaan yhden vaaleanpunaisen ja yhden vihreän, sillä isoisäni diabeetikkona tyytyi maistamaan vain pari haarukallista.

Makuero osoittautui myyjän vakuutteluista huolimatta suureksi, ilmeisesti johtuen siitä, että sammakot olivat eri eristä. Mansikkasammakon kuorrutus, "klasyyri", kuten isoisäni sitä kutsui, oli liian paksu ja ylimakea. Päädyin kuorimaan suurimman osan kuorrutuksesta, koska sitä ei vain tehnyt mieli syödä. Vihreä sen sijaan maistui siltä kuin sammakkoleivoksen kuuluu, vaikkakin isoisän mielestä massa oli jauhettu hiukan liian tiiviiksi. Sammakkoleivoksessa on siis pohjalla ikään kuin bouché-leivoksen "hattu" (leivos tunnetaan muuten Porissa nimellä "pusee" ja sen oikeinkirjoitus, ainakin Tikkulan S-marketissa tekemäni kenttätutkimuksen perusteella, on "buce"). Päällä on perunaleivoksesta tuttu mönjä ja koko komeudun kuorrutteena vihreä (tai vaalenapunainen...) klasyyri, pomada, sokeritöhkä tai vastaava. Se mönjä muuten tehdään leipomossa syntyvistä jätteistä, kakkujen ja kääretorttujen kanteista, epäonnistuneista leivoksista ja niin edelleen. Jätteisiin lisätään yleensä hilloa ja rommiaromia ja ne vaivataan tahmeaksi, ruskeaksi tahnaksi. Se, että olen todistanut tätä epämääräisistä jätteistä myyntikelvoksi leivokseksi -metamorfoosia varhaisesta lapsuudesta asti, ei ole vaikuttanut minuun muuten, kuin siten, että pidän perunaleivoksista, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

Sammakkoleivoksen syöminen oli lopulta paljon vähemmän 
kiinnostavaa, kuin isovanhempien kanssa leivoskahvilla käyminen. Vaikka kahvila sijaitsee aivan heidän naapurissaan, he eivät varmasti ole käyneet siellä vuosikymmeniin, mahdollisesti eivät koskaan. Isoisä muisteli Sarpin perustajan olleen puolalainen tai juutalainen tai Puolan juutalainen, nimeltään Tsushevski tai Zuzinski tai Tzushtsizinskij. Molemmat ottivat innoissaan osaa kun valokuvasin leivoksia: "laitetaas tää tälläi" ja "ot ny siält viä kuva" ja "ot ny sillai" ja "ot ny siit klasyyrit kans". Minua myös patisteltiin antaumuksella tutustumaan kahvilaan ja sen antimiin: "menny kattoo" ja "käviksää kattoo?" ja "katny noit munkkipossui, ei kukkaa ennää tee semmossii possui joil olis jalat" (voipi muuten hyvin olla) ja "mennääs ny viä vähä ton kattoo ". Isoäitini antoi vaaleanpunaiselle sammakolle pisteiksi kaksi viidestä, vihreä sai viisi viidestä, vaikka hän myöhemmin hän myönsi olleensa ehkä hiukan liian antelias pisteidensä kanssa. Isoisästä en ihan saanut selvää, joten oletan hänen yhtyneen nuorikkonsa antamiin pisteisiin (torin perunanmyyjä morjesteli ohi kulkevaa isoisääni ja huikkasi, että "jaa sää olet oikee ottanu nuarikkos mukaa", minut esiteltiin perunanmyyjälle "helssinkiläisenä"). Minä annan Sarpin perunaleivokselle neljä pistettä viidestä, mutta koko kahvilakokemukselle sata ja isovanhemmilleni tuhat.